Sergio Leonen Italowestern päättää dollaritrilogian vaikuttavasti. Vuonna 1966 ensi-iltansa saanut Hyvät, Pahat ja Rumat on värillisten westernien klassikko. Clint Eastwoodin ja Sergio Leonen yhteistyö toimii sujuvasti. Elokuvaa voi pitää Eastwoodin eräänä parhaimmista roolisuorituksista. Unohtumattoman musiikin elokuvaan teki Ennio Morricone, jonka käsialaa ovat myös dollaritrilogian kahden aiemman osan teemakappaleet.
Elokuvan ensimmäisten 20 minuutin aikana tarinan päähenkilöt esitellään katsojalle. Heitä on tässä rainassa kolme. Clint Eastwood on Hyvä, Lee Van Cleef on onnistuneessa roolissaan Paha, ja omaperäsin henkilö on Eli Wallachin Ruma. Sankarimme on taas kiistatta Clint Eastwoodin esittämä muukalainen, ’Mies vailla nimeä’, joka on tuttu dollaritrilogian aiemmista osista. Sankareistahan tiedetään, että he käyttävät asetta vain itsepuolustukseen, eivätkä he koskaan tapa sivullisia pelkästä tappamisen halusta.
Voiko Eastwoodin Muukalaista siinä tapauksessa pitää kovin suurena pyhimyksenä. No hän sentään yrittää toimia oikealla tavalla, vaikka välillä sortuu tappamaan. Emme tiedä onko hahmon menneisyydessä jotain, mikä oikeuttaa tappamisen. Tällainen salaperäinen hahmo kiehtoo katsojan mielikuvitusta. Elokuvan pahiksesta tiedämme jo alkukohtauksien jälkeen, minkälaisen tien hän on valinnut. Tässä roolissa näemme dollaritrilogian edellisestä osasta tutun Enkelinsilmän (Lee Van Cleef). Kaitakasvoisen palkkionmetsästäjän ulkoinen olemus muistuttaa lännenelokuvien stereotyyppiä lainsuojattomasta.
Pakkaa sekoittaa vielä kolmaskin hahmo, jolla on merkitystä tarinan loppuratkaisun kannalta. Tuco (Eli Wallach) edustaa lainsuojattoman kieroontunutta moraalikäsitystä pahimmillaan. Tuco on epärehellinen, melkein täysi huijari, joka on valmis pettämään toverinsa, jos siitä on luvassa jonkinlainen palkkio. Tuco ei näytä kunnioittavan minkäänlaista lakia tai auktoriteettia. Monessa elokuvan kohdassa Eli Wallachin näyttelijäntyö varastaa koko shown. Hänelle on kirjoitettu parhaimmat repliikit, joihin sisältyy aina aimo annos huumoria.
Alkukuvissa näemme johdantona pieniä pätkiä Tucon ja Enkelinsilmän vaiheista. Vähän aikaa lähikuvassa on elokuvan pahis, jonka miellämme heti kylmäveriseksi tappajaksi. Enkelinsilmä tavoittelee tuntemattomaan paikkaan kätkettyä aarretta. Saamme pian tietää, että Enkelinsilmä on kiinnostunut Bill Carson nimisestä henkilöstä, jonka oletetaan tietävän aarteen kätköpaikan. Hän saapuu eräälle maatilalle aikomuksenaan puristaa tietoa tilan isännästä. Saatuaan tarvitsemansa tiedon, Enkelinsilmä murhaa tämän miehen.
Tuco kohtaa kolme palkkionmetsästäjää jossain keskellä erämaata. Niiden on aikomus viedä Tuco oikeuden eteen saamaan rangaistuksen rikoksistaan ja nostamaan 2000 dollarin palkkio. Jostain kameran takaa ilmestyy muukalainen (Clint Eastwood), joka tappaa nuo kolme lainsuojatonta. Käy ilmi, että Muukalaisella ja Tucolla on yhteinen juoni, sillä he ovat molemmat kiinnostuneita palkkiorahoista. Kun Tuco jo melkein roikkuu hirttosilmukassa, pelastaa tuo Muukalainen hänet ampumalla köyden poikki. Myöhemmin nämä kaksi jakavat palkkion.
Muukalainen katkaisee työsuhteensa Tucoon ja jättää tämän keskelle erämaata, 100 kilometrin päähän sivistyksestä. Tuco ponnistelee lähistöllä olevaan kylään ja vierailee asekauppiaan luona vieden sekä aseen, että rahat. Tuco tapaa entisiä tovereitaan ja ratsastaa kaupunkiin jonnekin Etelä-Valtioiden alueelle. Selviää, että ollaan keskellä sisällissotaa. Sinitakit eli pohjoisvaltiolaiset ovat voittamassa. Tuco ja Muukalainen kohtaavat taas, mutta tällä kertaa Tuco vangitsee Muukalaisen. Tuco antaa alkaa kutsua häntä Blondieksi.
Noiden kahden matka kulkee näännyttävän aavikon halki kohti 150 kilometrin päässä häämöttävää sivistystä. Jostain kohtalon oikusta irti päässeet postivaunut saapuvat erämaan halki kohti Tucoa ja Blondieta. Postivaunut ovat täynnä ruumiita, mutta yksi mies (Bill Carson) on vielä hengissä. Viimeisillä voimillaan Bill Carson kuiskaa Tucon korvaan, että aarre on kätketty Sad Hillin hautausmaalle erääseen hautaan. Kuitenkin käy niin, että haudan nimen, Arch Stanton, kuulee vain Blondie. Nyt kummallakin on vihje ja yhteinen määränpää. Kumpikin panttaa tietoaan ja epäilee toisen pettävän ensimmäisen tilaisuuden tullen.
Blondie ja Tuco joutuvat Sinitakkien vangiksi ja heidät viedään rintamalle armeijan tukikohtaan. Armeijaan liittynyt Enkelinsilmä on myös paikalla. Hän pieksee Tucon ja pakottaa tämän paljastamaan aarteen sijoituspaikan. Enkelinsilmä tapaa myös Blondien, ehdottaa tälle yhteistä matkaa hautausmaalle.
Tucoa viedään taas hirtettäväksi, mutta hän pääsee pakenemaan. Blondie ja Tuco liittoutuvat Enkelinsilmän palkkatappajia vastaan, ja erään kaupungin kujilla nähdään taistelu. Voittajina selvinneet Tuco ja Blondie lähtevät matkaan kohti hautausmaata. Matkalla Blondie paljastaa haudan nimen Tucolle.
Kilpajuoksu huipentuu kaksintaisteluun Sad Hillin sisällissodassa kuolleiden hautausmaalla. Seuraa epätoivoinen etsintä satojen hautojen joukosta. Tuco löytää Arch Stantonin haudan, mutta ei löydä sen alta kätkettyä aarretta. Sitten Enkelinsilmä ilmestyy paikalle. Nyt taistellaan, oikean haudan nimestä, jonka Blondie yhä väittää tietävänsä. Kolmikko asettuu kolmiomuodostelmaan. Morriconen musiikki soi voimakkaammin. Kuvakulmat vaihtuvat nopeammin. Kädet hamuavat aseenkahvaa. Ilmassa on loppuratkaisun tuntua…
Monessa kohdassa juonen sujuvuus nojaa vahvasti Ennio Morriconen musiikkiin. Ilman musiikkia tarina jää toisinaan polkemaan paikoilleen, eikä Clint Eastwoodin tai Lee Van Cleefin näyttelijäntyö pelasta tilannetta. Musiikkia kuunnellaan muutenkin säästeliäästi. On toisaalta hyvä, että parhaat palat kuullaan vain ratkaisevimmissa kohdissa. Jäin kaipaamaan melodiallista musiikkia, joka kannattelisi tarinaa myös suvantokohdissa. Morriconen Teemasta kuullaan ääniraidalla useita erilaisia variaatioita. Sähkökitara soi metallisesti ja rämisevästi. Musiikki ei kuitenkaan ole kokonaan tuota samaa. Esimerkiksi Enkelinsilmän kohtauksissa soi haikea ja rauhanomainen balladi. Viimeisessä revolveritaistelussa Morriconen musiikki pääsee oikeuksiinsa ja saa aikaan piinaavan jännittävän tilanteen. Morriconen teemamusiikilla on nykyisin jo klassikon asema. Soundtrack valittiin Grammy Hall of Fameen vuonna 2009.
Clint Eastwood toistaa roolinsa nimettömänä asesankarina tässä dollaritrilogian kolmannessa ja viimeisessä osassa. Tarina on osoittautunut hyvin hedelmälliseksi, ja olemmekin nähneet tarinasta toiseen aikaan ja paikkaan sijoittuvia toisintoja vaikka kuinka paljon. Eastwood itse palaa aiheeseen omassa ohjaustyössään Armoton vuodelta 1992. Elokuvan nimetön sankari edustaa oman käden oikeutta villissä lännessä aikana, jolloin tuottoisin ammatti oli palkkionmetsästäjä. Laki ja järjestys ovat korruptoitunutta ja sheriffit ostettavissa. Eastwoodin sankari pukeutuu ponchoon ja polttaa tunnusomaisesti tupakkaa ketjussa. Hän kantaa menneisyytensä taakkaa. Katsoja haluaisi tietää ainakin hänen nimensä, mutta koko elokuvan viehätys perustuu tuntemattomaan sankariin. Eastwood näyttelee ilmeettömästi ja puhuu harvasanaisesti jo tunnusmerkiksi muodostuneella äänellään.
Sergio Leonen länkkärit sijoittuvat aikaan, jolloin villilänsi oli muutoksen tilassa. Verinen sisällissota tuo lisää epävarmuutta ihmisten elämiin. Uudet tuulet puhaltavat ja sivistys tekee väistämättömästi tuloaan. Cowboyt ovat katoavaista kansanosaa. Rautatie korvaa hevoset. Dollaritrilogiassa teemana on rahan ja kullan mahti ihmisten mielissä. Rahan takia oltiin valmiita pettämään, tappamaan ja uhmaamaan oikeutta.
Elokuvan asesankari tuo mieleen lapsuuden Lucky Luke -sarjakuvat. Niistä löytyy moniakin yhteisiä piirteitä. Tarina miehestä, joka ampuu varjoaan nopeammin, on jäänyt elämään muistoihini. Lucky Luken viehätys perustuu hahmon moraaliseen voittamattomuuteen ja huumoriin. Lucky Luke todellakin jakaa itse oikeutta, mutta noista Morrisin kaikkien tuntemista ja rakastamista sarjoista puuttuu todellinen väkivalta. Lucky Luke selviytyy aina voittajana. Hän on koditon vaeltaja, joka tarinan lopuksi ratsastaa auringonlaskuun aivan kuin tuntematon mies Sergio Leonen länkkäreissä. Lee Van Cleefin vaikutus ulottuu myös Lucky Luke sarjakuviin. Cleef muistuttaa erehdyttävästi palkkionmetsästäjä Elliot Beltiä albumissa The Bounty Hunter vuodelta 1972.
Elokuva pähkinänkuoressa
- Alkuperäinen nimi: Il Bueno, Il Brutto, Il Cattivo
- Ohjaaja: Sergio Leone
- Käsikirjoitus: Luciano Vincenzoni, Sergio Leone
- Julkaisuvuosi: 1966
- Genre: western
- Palkinnot: —
- Näyttelijät: Clint Eastwood, Lee Van Cleef, Eli Wallach