Valikko Sulje

Perikato

Tutustuin elokuvan aiheeseen Anthony Beevorin kirjan Berlin: Downfall parissa muutama vuosi sitten. Kun vertaa kirjaa ja elokuvaa, voi huomata hyvinkin suuren yksimielisyyden siitä, mitä Hitlerin bunkkerissa sodan viimeisinä päivinä tapahtui. Perikato on tummasävyinen välillä pelottavakin tarina eräästä historian ristiriitaisimmista hahmoista. Sitä voi pitää yhtenä saksalaisen elokuvan suurimmista saavutuksia monenkin mittapuun mukaan. Elokuvan käsikirjoituksen takana ovat Hitlerin sihteerin Traud Jungen muistelmat ja Joachim Festin kirja Inside Hitler’s Bunker, sekä monien silminnäkijäin todistukset.

Johdantokohtauksessa Hitler ottaa vastaan Sudenpesään kutsumansa kandidaatit henkilökohtaiseksi sihteerikseen. Valinta on Hitlerille helppo – paikan saa 22-vuotias Traud Junge (Alexandra Maria Lara), jonka muistelmiin seuraava elokuva osittain perustuu. Nuorella ja kokemattomalla tyttösellä ei luultavasti ole aavistustakaan, mihin on ryhtymässä. Tällöin ollaan vielä saksalaisten kannalta toiveikkaassa tilanteessa.

Elokuvassa siirrytään vuoteen 1945 ja Berliinin kohtalonhetkiin. Sotilaat partioivat autioita katuja ja pakolaisia virtaa ulos kaupungista. Samanaikaisesti Neuvostojoukot lähestyvät vain kilometrien päässä Berliinistä. Venäläiset aloittavat raskaan tykistötulituksen, mikä huomataan myös bunkkerissa.

Seuraavat kuvat ovat Valtiopäivätalolta, jonne ovat kokoontuneet natsipuolueen johtohahmot mukaan lukien Joseph Goebbels (Ulrich Matthes) ja Heinrich Himmler. Kaikki vannovat vielä tässä vaiheessa uskollisuutta Hitlerille (Bruno Ganz). Joidenkin mielestä Hitler on saatava äkkiä turvaan, mutta kukaan ei saa häntä suostuteltua lähtemään. Tapaamme eversti Schenckin (Christian Berkel), joka on huolissaan siviileistä. Hän aikoo jäädä kaupunkiin auttamaan.

Hitler on elementissään pienoismallin äärellä ja hän tuo jälleen kerran ilmi suunnitelmansa tehdä Saksasta suuri valtakunta. Hitler ja hänen upseerinsa kokoontuvat kartan äärellä, jolloin fiksuimmat yrittävät puhua hänelle järkeä. Hänen takanaan puhutaan, vaikka kaikki saavat pelätä asemansa puolesta.

Sotilaiden joukossa on myös Hitler Jugendin jäseniä, pieniä poikasia, joihin viha venäläisiä kohtaan on tarttunut. Toisinaan Hitler uskaltautuu ulkoilmaan jakamaan kunniamerkkejä ja puhumaan sankarikuoleman puolesta. Pommit putoilevat myös hallintokortteliin ja tuhoavat rakennuksia. Tämä aiheuttaa mellakointia kadulla. Valtiopäivätalo hylätään liian vaarallisena paikkana ja kaikki upseerit siirtyvät Hitlerin bunkkerin suojaan.

Neuvostojoukot etenevät vastustamattomasti ja pakottavat saksalaiset perääntymään. Yhä useampi upseeri lähtee pakomatkalle pohjoiseen. Schenck joutuu käyttämään kaiken arvovaltansa saadakseen haavoittuneille apua. Uusi tilannekatsaus päättyy Hitlerin raivokohtaukseen, sillä hän epäilee upseeriensa rehellisyyttä. Ylemmät upseerit seuraavat tilannetta kauhun vallassa.

Ensimmäisen kerran Hitler puhuu tappiosta, vaikka antautuminen ei tule hänen mieleensä. Hitler keskustelee naisystävänsä kanssa itsemurhan mahdollisuudesta. Hitler pyytää naisväkeä lähtemään, mutta Eva Braunin (Juliane Kohler) johdolla he kieltäytyvät sanoen haluavansa kuolla johtajansa rinnalla. Kuulemme katkelman, kun Eva Braun kirjoittaa päiväkirjaansa tappion väistämättömyydestä. Taistelut muuttuvat intensiivisemmiksi, ja jättävät jälkeensä uskomattoman määrän haavoittuneita. Rakennukset palavat ja kaduilla taistellaan mies miestä vastaan. Schenck näyttää olevan ainoa, joka tajuaa tilanteen mahdottomuuden.

Hermann Göring ilmoittaa ottavansa itselleen valtakunnankanslerin tehtävät, mikä aiheuttaa Hitlerissä uuden raivokohtauksen. Hän syyttää sotapäällikköään kapinoinnista ja on jo valmis tuomitsemaan hänet. Speer käy Hitlerin kanssa keskustelun menneistä ja maailmanvalloituksesta, minkä jälkeen Speer poistuu kaupungista.

Vain kaikkein läheisimmät upseerit aikovat jäädä bunkkeriin näiden joukossa ministeri Goebbels ja hänen perheensä. Himmler ilmoittaa neuvotteluista länsivaltojen kanssa ja nousee suoraan uhmaamaan Hitleriä. Johtaja määrää joukkojensa viimeiset rippeet puolustamaan kaupunkia. Bunkkerissa juhlitaan laveasti eikä alkoholia säästellä, sitä kun tuntuu olevan aina varastossa.

Venäläiset ovat Potsdamer Plazilla, vain kivenheiton päässä hallintokorttelista. Hitleriä tämä ei vielä näytä kaatavan, vaan hän uskoo oman puolustuksensa voimaan. Hitler kirjoittaa testamenttinsa, ja hänet vihitään avioliittoon pitkäaikaisen naisystävänsä Eva Braunin kanssa. Hän jättää jäähyväiset naisväelle ja taloudenhoitajilleen. Goebbelsin vaimo vetoaa vielä Hitleriin, jotta tämä suostuisi pakenemaan bunkkerista. Hitler torjuu tällaiset yritykset – hän ei aio jäädä neuvostojoukkojen vangiksi. Tämän jälkeen hän tappaa itsensä ampumalla itseään päähän. Hitlerin ja Evan ruumiit poltetaan Johtajan omasta pyynnöstä.

Hallintokortteli on suoran tulituksen kohteena ja pian venäläisten maajoukot saapuvat kaupungin keskustaan. Kun Hitler on kuollut, rauhanneuvottelut halutaan aloittaa ripeästi. Saksalta vaaditaan ehdotonta antautumista. Goebbels ei suostu jäämään kiinni vaan tappaa hänkin itsensä ja vaimonsa sekä lapsensa. Sihteeri Traud Junge poistuu viimeisten upseerien seurassa bunkkerista. Kuin ihmeen kaupalla hän onnistuu välttämään kiinnijäämisen. Tieto diktaattorin kuolemasta leviää maailmalle, eikä taisteluja ole enää syytä jatkaa. Antautuneet marssivat kohtaamaan venäläiset upseerit tietäen, että heitä tullaan kohtelemaan rikollisina.    

Alussa kuullaan tuntemattomaksi jäävän vanhuksen tilitys noista tapahtumista. Otaksun, että hän ehkä on tuo Traudl Junge, jonka muistelmiin elokuva osittain perustuu. Hänen puheestaan kuultaa, että hän jollain tavalla katuu tekemisiään Hitlerin rinnalla vaikkei toiminutkaan kuin henkilökohtaisena sihteerinä.

Ensimmäinen kuva Hitleristä on pitkälti sellainen kuin odotinkin. Kumarainen mutta huoliteltu olemus kätki taakseen pelkoa ja uhmakkuutta. Vapiseva käsi kertoo siitä, ettei Hitler ollut viimeisinä päivinään fyysisesti täysin kunnossa. Toisinaan hän näyttää menettävän täysin malttinsa, mutta raivokohtauksen jälkeen hän rauhoittuu nopeasti. Bruno Ganz näyttelee nuo kohtaukset kunnioitusta herättävän uskottavasti, mutta kuinka paljon tästä on improvisointia ja kuinka paljon tarkkaan suunniteltua?

Historiankirjoituksessa Hitlerin teot ja ajatukset kertovat äärimmäisestä pahuudesta. Elokuva maalaa säröisen ja inhimillisen kuva yksinäisestä diktaattorista, jonka hahmon takana ehkä sittenkin oli ihminen. Elokuva tuo hänestä esiin puolen, josta vain harvat läheiset tiesivät. Saksalaiselokuvan piirtämä kuva diktaattorista saattaa osua lähelle totuutta. Traudl Jungen kertomusta kannattaa arvostaa, sillä hän oli niitä harvoja ihmisiä, jotka Hitler päästi lähelleen.

Hitlerin puheenparsi oli täynnä voimasanoja ja tunnelatausta. Hän oli lahjakas puhuja, joka käytti taitojaan taivuttaakseen ihmisiä tahtoonsa. Fuhrerin persoona oli niin värikäs, että siitä on vaikea sanoa mitään varmaa muutamalla sanalla. Hän piti sisäpiiriään kauhun vallassa arvaamattomalla käytöksellään. Eva Braun oli se henkilö, joka piti Hitleriä tasapainossa, mutta hänetkin esitetään kansallissosialismin vankkumattomana kannattajana. Ylimmätkin upseerit saivat olla varpaisillaan hänen oikkujensa edessä. Bruno Ganz sopii rooliin mainiosti sekä ulkonäkönsä että elekielensä osalta.

Elokuvan lopussa Berliinin keskusta on sekasorron vallassa. Siviilien evakuoinnista muodostui kysymys, johon Hitler ei osannut vastata. Viimeiset taistelut käytiin hallintokorttelin kaduilla. Panssarien edessä kypärästä ja taisteluvarustuksesta e ollut enää apua. Juuri kun katsoja luulee, että taistelut ovat ohi kaikki räjähtää liekkeihin – loppunäytös on vasta alkamassa. Tappio oli käytännössä varma ja Hitler alkoi menettää otettaan. Neuvostojoukkojen tunkeutuessa kaupunkiin, pakokauhu alkoi vallata alaa bunkkerissa. Tapahtumaympäristön lavastaminen koko kaupungin mittakaavassa on mahtava suoritus.

Sodan viimeisinä päivinä Liittoutuneet moukaroivat Berliinin autioituneen keskustan katuja ja strategisesti tärkeitä kohteita. Elokuvan lopussa kuvat alkavat muuttua todella makaabereiksi, kun seurataan kuolemaa tekevien valitusta sairaalan käytävillä.

Todistusaineistosta haluttiin päästä eroon, sillä sitä tultaisiin käyttämään natsiupseereita vastaan oikeudessa. Elokuva sisältää enteellisen kohtauksen, jossa dokumentaatiota poltetaan kaduilla ja pihamailla. Sivistyksen rippeet ja muistot natsien vallan loiston päiviltä tuhottiin säälimättä.

Vaikka Ernst-Günther Schenck kantaa SS-univormua, häntä näyttää ympäröivän jonkinlainen sädekehä. Asiallisen ja pidättyväisen oloinen Christian Berkel on tuttu saksalaisesta rikossarjasta Kriminalisti, jota näytettiin televisiossa vuosina 2006-2020. Kokenut näyttelijä oli hyvä valinta tähän rooliin. Schenck on selkeästi tarinan kapinallinen, sillä hän kantoi huolta siviilien kohtalosta ja pystyi toimimaan oman päänsä mukaan.

Joseph Goebbels oli ehkä kaikkein fanaattisin Hitlerin kannattaja, joka elokuvan alussa jää taka-alalle, mutta nousee sitten suurempaan rooliin. Hänen suustaan kuulemme sanat ”saksan kansa valitsi oman kohtalonsa”. Goebbels oli myös lähipiiristä se, jolle Hitler pidäkkeettömästi uskoutui. Eräässä Goebbelsin ja Hitlerin käymässä keskustelussa ministeri tuo esiin kansallissosialistien aatteen vain vahvimpien selviytymisestä. Luonnonvalintaa sovelletaan siis käytökseen ihmisyhteisössä, miltä se kuulostaa?

Natsien etikettiin kuului paljon muodollisuuksia. Sodan loppupuolella natsien symbolin saattoi yhä nähdä lipuissa ja virastojen seinämissä. Natsien tervehdykset kaikuivat yhä bunkkerin käytävillä. SS-univormua kantavat olivat yhä kunnioitusta herättävä ilmestys.

Hitlerin järjestämät neuvonpidot olivat tiivistunnelmaisia tapaamisia, joissa kaikki yrittivät puhua totta ja samanaikaisesti miellyttää Hitleriä. Pienoismallinsa äärellä Hitler uskoi yhä tuhatvuotiseen valtakuntaan. Hitlerin ja Speerin välillä käydään merkitsevä keskustelu, jossa Hitler avautuu tavoitteistaan ja palavasta uskosta Saksan voittoon.

Hitlerin selän takana juoniteltiin, ja tästä Hitler oli jossain määrin tietoinen. Ihmiset halusivat pelastaa oman nahkansa, sillä ihmisen itsekkyyttä ja alkukantaisia vaistoja ei ole helppo sammuttaa.  Himmlerin halusi neuvotella länsivaltioiden kanssa minkä Hitler heti tuomitsi heti petturuudeksi. Lopulta Hitler alkoi nähdä pettureita koko lähipiirissään.

Taisteluinnon pönkittämiseksi järjestettiin rientoja, joissa viihdyttäjinä toimivat vähäpukeiset naiset. Monet sortuivat alkoholiin, mikä kertoo moraalin viimeistenkin rippeiden katoamisesta. Viime hetkinä elämä bunkkerissa muuttuu upseerien välienselvittelyksi. Elokuvan liikuttavin hetki koetaan, kun korkeimmat upseerit kohottavat kätensä tervehdykseen Hitlrerin palavan ruumiin äärellä. 

Vain muutamassa kohtauksessa kuullaan musiikkia, joka yllättäen on jotain elokuvan sävyyn sopimatonta, herkkää, surumielistä ja tarttuvaa. Taustalta erottuu selloa muistuttava soitin, jonka ääntä on luultavasti muokattu digitaalisesti. Tyhjän tilan täyttävät haavoittuneiden huudot, konekiväärituli ja räjähdykset.

Ilmiselvästi Hitler on tarinan keskeisin henkilö, vaikka näkökulma ei aina ole hänen. Hitlerin näkökulmaan palataan elokuvan lopussa. Sitä ennen paljon aikaa saavat paitsi kenraalit mutta myös Traudl Junge ja Eva Braun ja muutama sana kuullaan myös siviilien suusta. Tappion tunnustaminen tuntui vieneen hänen kaikki voimavaransa. Tulevaisuus näyttäytyy Hitlerille pelottavana. Häntä odottaa tuomio, nimittäin hirttosilmukka tai lievimmilläänkin monta vuotta vankeutta. Ehdoton antautuminen ei sopinut Goebbelsille tai Hitlerille – he eivät aikoneet olla enää paikalla, kun rauhasta neuvoteltaisiin.

Silti Hitler hyväksyi ennemmin Neuvostoliiton kuin läntisten demokratioiden voiton. Vallankumous oli pantu alulle jo kauan ennen kuin Neuvostojoukot saapuivat Berliiniin.

Perikato kertoo kaksijakoisesta maailmasta, niistä, jotka seurasivat joukkoa pahuuteen ja toisista, jotka uskalsivat kuunnella oman sydämensä ääntä. Hitlerin jalanjälkiä seurailleet eivät voineet tuolta tieltä enää perääntyä. Viholliselle antautuminen merkitsi pitkää vankilatuomiota, jolloin ainoa todellinen vaihtoehto oli itsemurha. Tarinalla on omat sankarinsa ja roistonsa, jotka teoistaan muistetaan vielä kauan sodan päättymisen jälkeen.

Diktaattoriaihe on jälleen ajankohtainen mikä kertoo siitä, että ihmiset ovat vieläkin valmiita uskomaan yhteen ihmiseen, joka osaa vedellä oikeista naruista. Natseista yhtä avoimesti kertovia elokuvia ei ole monia.  Faktat Hitlerin viimeisistä hetkistä ovat hautautuneet historian hämärään. Joidenkin teorioiden mukaan hän ei kuollut bunkkerissa, vaan onnistui jotenkin pakenemaan. Tällaisilla teorioilla ei ole enää väliä ja jäljelle on jäänyt vain pieni arvoitus.

Elokuva pähkinänkuoressa

  • Alkuperäinen nimi: Der Untergang
  • Ohjaaja: Oliver Hirschbiegel
  • Käsikirjoitus: Bernt Eichinger, Joachim Fest, Traudl Junge
  • Julkaisuvuosi: 2004
  • Genre: sota, draama
  • Palkinnot: —
  • Näyttelijät: Bruno Ganz, Alexandra Maria Lara,  Ulrich Matthes, Juliane Köhler, Christian Berkel

1 Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *