Valikko Sulje

Cinema Paradiso

 

Tähän elokuvaan on kerätty koko joukko Italialaisen elokuvan suurimpia tähtiä. Musiikin elokuvaan sävelsi Ennio Morricone yhdessä poikansa Andrean kanssa. Musiikki onkin se ensimmäisen tekijä, joka tästä elokuvasta jää mieleen. Cinema Paradiso palkittiin kaikilla tärkeimmillä elokuva-alan palkinnoilla, muun muassa Cannesin filmifestivaalien Grand Prix – palkinnolla. Katsoin elokuvasta lyhennetyn 124-minuuttisen version, joka on tutumpi suurelle yleisölle kuin pidempi ohjaajan leikkaus.

Elokuvan alussa ollaan nykyhetkessä pienessä kaupungissa Italialle kuuluvassa Sisiliassa. Äiti odottaa poikaansa Salvatorea palaavaksi kotiin tämän oltua yli 30 vuotta maailmalla. Mutta poika ei vastaa yhteydenottoihin, onko hän unohtanut? Seuraavassa hetkessä loikataan Rooman kaduille ja näemme ensi kertaa keski-ikäisen Salvatoren. Kun hän palaa kotiinsa hämärään, hän saa tietää, että hänen oppi-isänsä Alfredo on kuollut.

Elokuvassa siirrytään Toisen Maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin Salvatore (Toto) oli vain noin 10-vuotias. Toto (Salvatore Cascio) toimii kuoripoikana katolisessa jumalanpalveluksessa. Häntä opastaa pappi Adelfio, joka haluaa antaa pojalle uskonnollissävytteisen kasvatuksen. Vapaa-aikansa Toto viettää elokuvateatterissa Cinema Pardisossa katsomassa vanhoja mustavalkofilmejä. Toto saa sydänystävän teatterin takahuoneessa työskentelevästä projektorin käyttäjästä Alfredosta (Philippe Noiret).

Seuraavaksi näemme ensimmäiset kuvat kaupungin keskusaukiosta, joka vilisee elämää. Paikallinen mielipuoli aiheuttaa hämmennystä, mutta häneen ihmiset ovat tottuneet. Alfredo päästää nuoren Toton tutkimaan vanhoja filmikeloja. Alfredo jopa lahjoittaa totolle muutamia käytöstä poistamiaan filminpätkiä. Öljylampun valossa nuo kuvat tuntuvat heräävän eloon ja ne tekevät suuren vaikutuksen Totoon.

Äiti (Antonella Attilli) lupaa Totolle, että isä palaa pian sodasta, joka on vienyt niin monen italialaisen perheenisän hengen. Päivisin Toto käy muiden lasten tapaan koulua, jossa hän on monia tovereitaan etevämpi. Illan saapuessa kaupunki rauhoittuu, ja väki pakkautuu teatteriin. Valojen sammuessa kuvat John Waynestä ja Claire Trevorista ilmestyvät kankaalle. Sen jälkeen näemme katkelman sotaelokuvasta ja sitten eräästä varhaisesta katastrofielokuvasta. Lukutaidottomia kaupunkilaisia viehättävät erityisesti Chaplinin mykkäfilmit.

Pian saapuu tieto Toton isän kuolemasta. Alfredo kertoo tunteneensa Toton isän, vaikka Toto itse ei muista hänestä mitään. Alfredo ymmärtää pojan mielenliikkeitä ja intoa elokuviin, jotka ovat häntäkin viehättäneet pikkupojasta lähtien. Alfredo kertoo, että projektorinkäyttäjän työ on yksinäistä, mutta hän pitää työstään ja nauttii ihmisten riemusta.

Eräänä päivänä Alfredo päästää Toton itse käyttämään projektoria, mutta varoittaa poikaa tulipalosta, joka saattaa syttyä, jos konetta käyttää väärin. Poika oppii nopeasti, ja nyt hänellä on aitiopaikka katsoa vanhoja klassikkoelokuvia, kuten Tuulen viemää ja monet Buster Keatonin filmit. Toisinaan Alfredo yllättää kaupunkilaiset heijastamalla elokuvan rakennuksen ulkoseinään.

Sitten tapahtuu jotain sellaista mitä Alfredo oli pelännyt, kun elokuvateatteri syttyy palamaan. Tuli tuhoaa Cinema Paradison ja sokeuttaa Alfredon pysyvästi. Tämä kauhistuttava tapahtuma palaa Toton mieleen vuosikymmeniä myöhemmin. Toto seuraa opettajansa jalanjälkiä projektorin pyörittäjänä. Pojan riemuksi Aflredo ei ole unohtanut Totoa vaan palaa työpaikalleen.

Sitten elokuvassa siirrytään Toton nuoruusvuosiin noin kymmenen vuoden päähän, jolloin Cinema Paradiso oli jo rakennettu uudelleen.  Elokuvat ovat tässä ajassa muuttunet värillisiksi ja elokuvateatteri vetää yhä ihmisiä puoleensa. Toto (Marco Leonardi) kuvaa pienellä käsikäyttöisellä kameralla ja saa eräänä päivänä tähtäimeensä Elenan. Tyttö on kasvanut rikkaassa perheessä, eikä aluksi näytä kiinnostuvan Totosta. Alfredolla on muutama sana sanottavanaan rakkaudesta ja kehottaa poikaa unohtamaan sen.

Elena ja Toto tapaavat kirkossa katolisen seremonian aikana juttelevat hetken rippituolissa aiheuttamansa pilan seurauksena. Toto sanoo, että hänellä on aikaa odottaa, että rakkaus syttyy heidän välilleen. Koho- kohta on suudelma erään elokuvan ulkoilmaesityksessä, jonka sade keskeyttää.

Toto lähtee sotapalvelukseen, Roomaan, ja Elena opiskelemaan Palermoon, jolloin heidän tiensä eroavat. Alfredo ja Toto tapaavat meren rannalla, ja Toton ystävä kehottaa häntä lähtemään etsimään onneaan muualta. Vanheneva Toto (Jacques Perrin) muistaa tämän kaiken osallistuessaan Alfredon hautajaisiin. Hän poikkeaa vanhaan elokuvateatteriin, joka on jätetty hunningolle. Hänelle kerrotaan, että paikka aiotaan purkaa. Toto sanoo äidilleen olevansa pahoillaan lähdettyään, eikä hän aio tälläkään kertaa viipyä kauaa lapsuudenkodissaan. Toto palaa Roomaan ja poikkeaa elokuvateatteriin katsoman vanhaa filmiä ja muistot tulvahtavat hänen mieleensä.

Cinema Paradiso on yhden ihmisen intohimoinen elämäntarina, joka ulottuu vuosikymmenten ylitse. Elokuvan kuluessa näemme Toton silmin katkelmia lukemattomista elokuvan eri lajityyppien edustajista. Monet mustavalkoelokuvat olivat kovin yksinkertaisia ja niissä oli puutteita, mutta ne tehosivat yleisöön yhtä lailla. Nuo harjoitelmat olivat kuitenkin jotain aivan muuta, mitä kaupungin väki oli tottunut näkemään.

Ennio Morriconen musiikista ei voi erehtyä, jos vertaa soundtrackia esimerkiksi musiikkiin elokuvassa Once Upon Time in the West. Viululle sävelletyssä teemakappaleessa toistuu sama soinnikkuus ja duurivoittoisuus, joka virittää iloiseen tunnelmaan.   

Hiljaisuus puhuttelee jo alkumetreillä, sillä emme näe kuin pimeän huoneen, jonka ainoa ikkuna antaa merelle päin. Katsoja voi tuntea ahdingon, joka kuvastuu vanhan naisen kasvoilta.

Elokuvan ohjaaja piirtää syvällisesti uskonnollisen maailmankuvan, johon kuuluvat vertauskuvalliset ornamentit ja Madonna-patsaat. Katolisen kirkon jumalanpalvelukseen kuuluu paljon rituaaleja ja rekvisiittaa. Toto hapuilee uskonnon auktoriteetin ja elokuvan tarjoaman maallisemman maailmankuvan välillä. Mutta näyttäväthän nuo seikkailuelokuvat vetoavan kirkon mieheenkin. Pappi Adelfiosta on tehty tarkoituksellisesti hieman huvittava hahmo, ja keventää elokuvaa mukavasti.

Cinema Paradiso on ensisilmäyksellä vaikuttava ilmestys, julkisivu kohoaa korkeimpien rakennusten tasalle. Pikkukaupungin elämästä saa tarkemman kuvan, kun kamera viedään talon katolle ja kuvakulmaa laajennetaan kattamaan kaupungin koko keskusaukio. Teatterin sisällä huomio kiinnittyy julisteisiin ja suureen valkokankaaseen. Projektorin valo näyttää tulevan esiin leijonan kidasta. Kun valot sammuvat on näytöksen aika.

Elokuvalla ei ole tarkoituksellisesti yhtenäistä juonta eikä konkreettista aikajanaa. Mutta punainen lanka yhdistää kohtauksia, Elokuvassa liikutaan kolmessa eri aikatasossa näkökulman ollessa koko ajan Toto:n. Elokuvan alkupuoli sijoittuu maailmansodan jälkeisiin vuosiin ennen värielokuvan läpimurtoa. Toton nuoruus ajoittuu noin 1950-luvun puolivälin tienoille.   

Ensimmäiseksi näemme katkelman Jean Renoirin mestariteoksesta. Hattupäinen mies ja vaaleaverikö antautuvat intiimiin keskusteluun. Noissa varhaisissa mustavalkoisissa filmeissä musiikilla oli suurempi merkitys. Värielokuvan saavuttua elokuvakokemus ei ollut enää entisensä. Silti aina kun, elokuvassa tapahtuu jotain merkittävää, sama innostus kuvastuu Toton kasvoilta. Pojan tunteen paloa on helppo ymmärtää, sillä nuorempana avoimin mielin näkee elokuvassa asioita, jotka eivät enää aikuiselle avaudu.    

Cinema Paradison vanhanaikainen elokuvaprojektori oli merkillinen laite, siinä ei ollut samanlaista automatiikkaa, vaan filmiä pyöritettiin käytännössä käsin. Sen toimintaperiaate oli tuolloin kuitenkin sama kuin nykyisinkin. Elokuvan illuusion luovat peräkkäiset kuvat, joita pyöritetään peräkkäin tarpeeksi nopeasti. Aikakaudelle tyypillisesti mustavalkoelokuvissa oli häiriöitä, mutta ne eivät tunnu odottavaista katsojakuntaa haittaavan.

Varhaiset lännenfilmit intiaaneineen ja postivaunuineen olivat yhtä suurta seikkailua, eikä väkivalta ollut niissä niin päällekäyvä teema, kuin esimerkiksi myöhemmissä Italowesterneissä. Sisällissodan kuohuja kuvaava Tuulen viemää oli ensimmäisiä suuren luokan värillisiä tuotantoja. Tosin tässä elokuvassa näemme vain elokuvajulisteen tuosta klassikosta, emme varsinaisesti osaa itse elokuvasta. Rakkaustarina oli monen elokuvan ydin, mutta Cinema Paradison ohjelmistoon mahtuu B-luokan filmejä, joissa viihdyttävyys oli tärkeä tekijä. Buster Keatonin mykkäkomediat olivat myös suuressa suosiossa. Usein elokuva marssittaa katsojan eteen monimuotoisen kavalkadin näyttelijöitä.

Elokuvan jälkeen viriää keskustelu, kun kaikki puhuvat innoissaan juuri nähdyn elokuvan tapahtumista. Pikkukaupungin Ihmisille tulee jollakin tapaa tarve jakaa elokuvakokemus muiden kanssa. Elokuva herättää monenlaisia tuntemuksia: kauhun väristyksiä, riemua ja elämäniloa tai syvälle koskettavaa surua. Nämä tuntemukset eläytymiskykyinen yleisö muistaa vielä kauan näytöksen jälkeen.

Alfredon persoona on tulvillaan elämänviisautta ja hän näkee sokeanakin tarkemmin kuin monet muut. Hän on tekojensa ja sanojensa perusteella aito kristitty ja Jumalan palvelija vaikkei sitä varsinaisesti ääneen tunnustakaan. Elämänsä aikana hän harvoin poistunut projektorihuoneesta ja oppinut kaiken elokuvien kautta. Alfredo ymmärtää lapsia, eikä ole unohtanut aikaa, jolloin oli itse 10-vuotias. Hän saa suurimman palkkionsa ihmisten riemusta, kun he katsovat vanhoja filmejä.

Toton äiti ei ymmärrä ”elokuvahömpötystä”. Hän on ankara kasvattaja pojan isän ollessa poissa kotoa. Toton ja Alfredon ystävyys kestää koko Toton aikuisiän, ja vanheneva elokuvamies tavallaan itse ajaa suojattinsa maailmalle. Kun elokuvassa siirrytään kuvaamaan Toton varhaista aikuisikää elokuva saa romanttisempia sävyjä. Toton ja Elenan yhteiselo on kepeää niin kuin on kaikilla nuorilla rakastavaisilla. Toton kohdalla elokuvassa on perimiltään kysymys luopumisesta, elokuvan ja ensirakkauden menettämisestä.    

Murrosikäisiä poikia, hieman Totoa vanhempia, elokuvissa kiinnostaa tietenkin vähäpukeiset naiset. Toisinaan Cinema Paradisossa esitysvuorossa olevat elokuvat ovat silkkaa pornografiaa. Nämä elokuvat tietysti herättivät kauhistusta varttuneemmassa yleisössä. 

Elokuvan järkyttävin kohtaus on silminnähden inhimillisestä virheestä alkanut tulipalo, joka tuhoaa Alfredon elämäntyön ja merkitsee loppua hänen projektorinkäyttäjän uralleen.

Aikakaudet seuraavat toisiaan, mutta elokuvan perusajatus ei muutu miksikään, vaikka tallennusvälineet muuttuvat. Toto kasvaa ihmisenä, mutta muistaa yhä lapsena elokuvateatterin hämärässä vietetyt hetket. Hylätyn Cinema Paradison näkeminen nostaa tunteet pintaan. Hevoskärryt ovat vaihtuneet autoihin. TV ja videot ovat tehneet elokuvateatterista vanhanaikaisen. Ohjaaja Giuseppe Tornatore kuvaa tarkkanäköisesti muuttuvaa maailmaa ja ihmisten ihanteiden asteittaista rapistumista. Cinema Paradiso on tuhoon tuomittu, sillä edistys ehtii syrjäiseen Sisiliaankin ja tukahduttaa vuosikymmenten elokuvaperinteen. Kun Toto saapuu synnyinkaupunkiinsa kohtaa tämän välinpitämättömyyden omaa kulttuuriperintöään kohtaan.

Cinema Paradiso on osuva sodanjälkeisen aikakauden kuvaus, joka pureutuu muutokseen elokuvien kautta. Elokuvateatterit olivat kaikenikäisten seikkailuhaluisten ihmisten kokoontumispaikkoja. Ne tarjosivat jotain poikkeuksellista arjen harmauden vastapainoksi. Elokuvan katselemisen kokemus pimeässä salissa tavallaan sulkee todellisuuden hetkeksi ulkopuolelle. Ihmiset kuvataan hieman lapsenmielisinä, mutta helposti innostuvina.

Cinema Paradiso sisältää kunnioitettavan määrän viittauksia entisaikojen menestyselokuviin ja niiden tähtiin. Osa näistä valkokankaan ikoneiksi muodostuneista näyttelijöistä on tuttuja minullekin. Kuvat elokuvateatterin sisältä on täytetty lukemattomilla yksityiskohdilla. Elokuvajulisteet olivat varmasti yhtä vanha keksintö kuin elokuva itse. Niitä nähdään elokuvassa koko joukko.    

Elämän tarkoituksen voi löytää elokuvaharrastuksen parista. Minulle elokuvat ovat aina olleet tietä valaiseva tekijä ja olen löytänyt elämälleni sisältöä elokuvablogin äärellä. 

Elokuva pähkinänkuoressa

  • Alkuperäinen nimi:  Cinema Paradiso
  • Ohjaaja: Giuseppe Tornatore
  • Käsikirjoitus: Giuseppe Tornatore, Vanna Paoli
  • Julkaisuvuosi: 1988
  • Genre: draama, komedia
  • Palkinnot: 1 Oscar (Academy Awards), 5 BAFTA, 1 Golden Globe, Cannes Film Festival: Grand Prix
  • Näyttelijät: Philippe Noiret, Antonella Attili, Agnese Nano, Salvatore Cascio, Jacques Perrin, Marco Leonardi

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *