Scent of A Woman on vuonna 1992 ensi iltansa saanut draamaelokuva, jonka kirkkain tähti Al Pacino esittää taidokkaasti sokeata sotaveteraania. Elokuva pohjautuu pääpiirteittäin Giovanni Arpinon romaaniin Il buio e il miele (Darkness and Honey). Elokuva oli yksi Elokuva-akatemian suosikkielokuvista, vaikka ei Oscaria voittanutkaan. Suuri osa elokuvan tapahtumista kuvattiin New Yorkin osavaltiossa mm. autenttisissa puitteissa Princetonin yliopiston kampuksella.
Tapaamme 17-vuotiaan eliittikoulu Bairdin kasvatin Charlie Simmsin (Chris O’Donnell) koulun käytävältä. Rauhaisa hetki päättyy kellon soidessa, kun oppilaat purkautuvat ulos luokkahuoneistaan. Charlie tarvitsee rahaa lentolippuun voidakseen viettää joulun perheensä kanssa Oregonissa. Hän löytää ilmoitustaululta työpaikan Kiitospäivän ajaksi ja päättää tarttua tilaisuuteen.
Charlie tutustuu Rossien köyhään mutta onnelliseen perheeseen, jonka pihan perukoilla sijaitsevassa talossa sokea Frank Slade (Al Pacino) asuu. Frank on alkoholisoitunut Vietnamin sodan veteraani, joka on palvellut myös tiedustelupalvelussa. Hämyisessä huoneessa aikaansa viettävä 26 vuotta palvellut Frank on siis suuri sotasankari. Lyhyen koettelemuksen jälkeen Frank hyväksyy Charlien saattajakseen. Vaikka Charlie tuntuu epäonnistuneensa työhaastattelussa, muita hakijoita ei ole, joten hän saa paikan.
Eräänä yönä koulun pihamaalla kokoontuu poikaporukka, joka on päättänyt tehdä rehtori Traskille (James Rebhorn) kepposen. Tämä on suuri maalilla täytetty ilmapallo, joka rikkoutuessaan turmelee sen alapuolelle Traskin pysäköimän auton. Charlie Simms ja tämän ystävä George Willis (Philip Seymour Hoffman) ovat tapahtuman ainoat silminnäkijät. Molemmat joutuvat rehtorin puhutteluun, jossa Trask suorasanaisesti yrittää lahjoa Charlien paljastamaan kepposen tekijät opiskelupaikkaa vastaan. Trask siirtää asian kurinpitolautakunnan käsittelyyn, joka tapahtuu kiitospäivän jälkeisenä maanantaina.
Kun Charlie saapuu ensimmäisen kerran työhönsä, tapahtuu jotain yllättävää, Frank halua ottaa Charlien mukaan huviretkelle New Yorkiin. Frank tilaa taksin lentokentälle ja Charlie antautuu mukaan suureen seikkailuun. Charlie huomaa, että Frankilla on kyky tunnistaa ihmisiä pieneten seikkojen kuten puheenparren tai tuoksun avulla. Frank kertoo Charlielle rakkaudenkokemuksistaan häpeämättä.
Parivaljakon määränpää on Walldorf- Astoria hotelli, jossa Frank tunnetaan jo ennestään. Hän on vieraillut siellä ennenkin ja tuntee jokaisen kulman ja nurkkauksen aivan kuin tuoreessa muistissaan. Charlie haluaisi palata takaisin mutta Frank suostuttelee tämän jäämään viikonlopun yli.
Charlielle ei ollut vielä selvinnyt matkan tarkoitus sillä Frank ei ollut sitä halunnut paljastaa. Frank haluaa pukea Charlien hienoimpiin vaatteisiin ja opettaa tälle käytöstapoja. Frankilla on suunnitelma, johon kuuluu treffit naishenkilön kanssa. Hän haluaa viettää laveaa elämää kerran elämässään ja ampua sitten kuulan kalloonsa.
Mutta ensin hän haluaa viettää Kiitospäivän sukulaistensa seurassa toisella puolella kaupunkia. Tapaaminen muuttuu kiivaaksi yhteenotoksi, kun Frank käyttäytyy epäkunnioittavasti perheenjäseniään kohtaan. Ensinnäkään Frank ei ollut kertonut tulostaan eikä siitä, että tuo Charlien mukanaan. Frank loukkaa ensin kaksimielisillä puheillaan, mutta veljenpoika Randy (Bradley Whitford) vastaa samalla mitalla. Randy paljastaa monta häpeällistä seikkaa Frankin menneisyydestä. Viimein kun puheeksi tulee Frankin tapaturmainen sokeutuminen hän käy käsiksi veljenpoikaansa.
Seuraavana päivänä Frank ja Charlie tapaavat ravintolassa nuoren naisen, joka ilmoittaa nimekseen Donna. Näytösluonteisesti Frank pyytää tämän tanssiin, minkä jälkeen olisi Charlien vuoro. Charlie kuitenkin menettää tilaisuuden, kun Donnan poikaystävä saapuu.
Charlie yllyttää Frankia toteuttamaan kaukaisen haaveensa ajaa Ferrarilla kaupungin katuja ja sen he myös toteuttavat. Kun he palaavat hotellille Frank aikoo viedä suunnitelmansa päätökseen ja tappaa itsensä. Tämän Charlie kuitenkin estää olemalla tiukasti hänen puolellaan.
Frank ja Charlie palaavat New Hampshireen, missä Charlieta odottaa kurinpitolautakunnan istunto. Trask yrittää kiristää tunnustusta ulos sekä Georgesta, että Charliesta. Yllättäen Frank saapuu tilaisuuteen ja istahtaa Charlien viereen. Hänen ansiostaan Charlie ei ryhdy ilmiantajaksi ja lautakunta päättää jättää hänet rankaisematta. Frank ja Charlie eroavat onnellisissa merkeissä, Charlie saa palkkionsa ja he päättävät pitää ystävyyttään yllä ja ehkä joskus tehdä samanlaisen matkan New Yorkiin.
Scent of A Woman on elämänmyönteinen draamaelokuva kahden hyvin erilaisen sielun kohtaamisesta. Al Pacinon esittämä Frank Slade on elokuvan itseoikeutettu päähenkilö, vaikka myös Chris O’Donnell tekee Charliena vakuuttavan roolisuorituksen. Aurinkolasit ja kävelykeppi johtavat katsojan ajattelemaan, että sokean näkökulma on jollain tavalla hämärämpi ja puutteellinen. Vaikka sokeus rampauttaa monia elämäntoimintoja, sokea saattaa silti nähdä maailman tarkemmin kuin ihminen yleensä.
Bairdin kaltaiset eliittikoulut ovat Britannian epätasa-arvoisen koulujärjestelmän pohja. Ne on tarkoitettu vain stipendin saaneille tai rikkaille. Monet näistä kouluista ovat ikivanhoja tapahtumaympäristöjä, millaiseksi kuvitteellinen Baird tässä elokuvassa esitettään. Keskiaikainen miljöö kohtaa nykypäivän noiden muurien sisäpuolella mutta niidenkin on sopeuduttava maailman muutokseen. Bairdin kaikki oppilaat ovat poikia ja sen oppilailta edellytetään siveellisyyttä. Näistä oppilaista halutaan tehdä huomispäivän vaikuttajia yritysjohtajia ja valtionpäämiehiä. Koska Suomessa tämmöisiä kouluja ei ole, on mielenkiintoista nähdä, mitä niistä elokuvan kielellä sanottavaa.
Elokuva alkaa hienolla kamera-ajolla, jossa kamera kiidätetään yläilmoihin, jotta koko koulun kampus saadaan mahdutettua yhteen kuvaan. Kamera liikkuu taidokkaasti keksiaikaisten rakennuskompleksien ja holvikaarten yläpuolella.
Elokuvassa mennään suoraan asiaan eikä juoni osoita käynnistymisen vaikeuksia. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat muutaman päivän aikaikkunaan, mutta siinä ajassa ehtii tapahtua paljon jännittäviä asioita.
Ensikosketus monille tutun AL Pacinon esittämään Frank Sladen on kihelmöivän jännittävää. Pacinon voimakkaat kasvonpiirteet ovat tuttuja monista rikoselokuvista ja mafiaelokuvista, joissa hän usein näyttelee kovanaamaa. Frank on viisissä kymmenissä oleva sokea sotaveteraani, joka tarvitsee henkilökohtaisen ohjaajan ”osoittamaan hänelle oikean suunnan”. Kovasanainen ihmistenvihaaja ei päästä ventovieraita ihmisiä lähelleen.
Rehtorin Traskille Johtokunnan lahjoittama luksusauto ja hänen työhuoneensa sisustus edustaa pitkään opintiehen perustuvaa vaurautta. Auto on osa Traskin omanarvontuntoa ja sen sabotoijat loukkaavat häntä henkilökohtaisesti. Traskia ei voi varsinaisesti kutsua pahikseksi, mutta hän toimii silti vastavoimana, joka Charlien on kohdattava päästäkseen elämässä eteenpäin. Tämä tapahtuma on elokuvan motiivi ja liikkeelle paneva voima.
Kun Charlie tulee hänen eteensä, hän tuntuu jo tietävän tai arvaavan seikkoja hänen taustastaan. Hänellä tuntuu olevan jonkinlainen kuudes aisti, jonka tavallaan korvaa hänen puuttuvan näköaistinsa. Frankin katse suuntautuu jonnekin kaukaisuuteen, mutta hän silti tiukasti tilanteessa läsnä. Frank haluaa pitää Charlielle oppitunnin elämästä, mutta tämän hän paljastaa vasta monien yhdessä vietettyjen hetkien jälkeen. Frank näyttää Charlielle tämän paikkansa raivokohtausten saattelemana. Hän edellyttää kumppaniltaan moitteetonta pukeutumista ja etiketin mukaisia käytöstapoja.
Frank välttää kosketusta ventovieraiden kanssa ja tuntuu suorastaan suuttuvan, kun Charlie niin tekee. Hänellä on tietty raja, jonka hän on ympäristölleen asettanut. Lievätkö useammat armeijan palveluksessa vietetyt vuodet tehneet hänestä ennakkoluuloisen ja luoksepääsemättömän. Hän kantaa menneisyytensä painolastia urheasti, eikä hänen elämäntarinaansa tunne kovin läheisesti juuri kukaan. Hän kiinnittää ihmisissä huomiota esimerkiksi naisen tuoksuun vahvemmin kuin tavalliset ihmiset.
Frankilla on intohimoisia muistoja naisista niiltä ajoilta, kun hän vielä näki. Hän puhuu naisten ”paikoista” suorasanaisesti ja häpeilemättä, mutta voisi luulla, että oleskelu rakastavan naisen kanssa on hänelle perimiltään pyhä asia. Charlie joutuu Frankin suorapuheisuuden takia häpeämään. Toinen kaukainen muisto hänellä on Ferrarista ja autoista yleensä, mikä tulee esiin elokuvan lopun hurjassa autokohtauksessa.
Thomas Newmanin kaihoisa ja rauhallinen orkesterimusiikki johdattaa elokuvan tunnelmaan. Välillä kosketinsoitin puhaltaa kohtauksiin vauhtia, toisinaan musiikki yltyy mahtipontiseksi. Elokuvassa toistuvat erilaiset sävelaiheet. Yksinäinen haitari soittaa surumielistä sävelmää, kun on aika palata kotiin.
Vaatimattoman oloinen Charlie Simms vaikuttaa ensituntumalta ulospäin suuntautuneelta ja älykkäältä pojalta, jolla ei ole kokemusta vastakkaisesta sukupuolesta. Bairdin koulun rehtori Trask on omanarvontuntoinen konservatiivi, kuten noiden eliittikoulujen opettajakunta yleensä. Trask käyttää ylintä valtaa koulun seinien sisäpuolella, mutta on kuitenkin johtokunnan alainen.
Charlien ystävässä George Willisissä on jotain tuttua. Sitten hänet tunnistaa! Willisiä näyttelee Philip Seymour Hoffman, mutta monta vuosikertaa nuorempana kuin olen tottunut hänet näkemään. Hoffmanin persoonallisuuden, sanavalmiuden ja huumorintajun, kuitenkin jo tunnistaa, kun elokuva etenee. George ja Willis ovat läheisiä toisilleen, vaikkakin kotoisin erilaisista oloista.
Frankin elämä on tiukasti aikataulutettu, ja hän tuntuu olevan aina selvillä ajankohdasta, tapaamisista ja muista seikoista, aivan kuin näkevä ihminen. Hän ymmärtää, että Charlien ykkösasia ovat opinnot ja opiskelupaikan hankkiminen, jotta hänestä joskus voisi tulla ”iso kiho” kuten hän asian ilmaisee. Frank tuntuu olevan aidosti kiinnostunut Charlien opintomenestyksestä ja hänen tulevaisuudestaan, vaikka pitää tuntemuksensa aluksi tiukasti omana tietonaan.
Charlie oppii paljon elämästä sisäopilaitoksen muurien ulkopuolella. Frank on yhtälailla Charlien opas kuin tämä hänen. Koulumenestyksestään huolimatta Charlie tuntuu säilyttäneen poikamaisuutensa ja lahjomattomuutensa, mikä viime kädessä vetoaa vanhaan everstiin.
On varmasti vaikeaa näytellä sokeaa niin ettei paljasta katsettaan, mutta tämän Al Pacino osaa varmasti pitkällisen harjoittelun jälkeen. Kaikkien pienten maneerien opettelu on varmasti vienyt valtavasti aikaa. Saattaa olla, että elokuvan ohjaaja on tarkoittanutkin, että on tavallaan epäselvää, onko Frank täysin sokea. Ehkä hän näkee toisinaan enemmän mutta ei kerro sitä muille.
Tilaisuus kurinpitolautakunnan edessä muistuttaa oikeudenistuntoa. Frank puhuu elämänkokemuksensa äänellä täynnä suuttumusta ja tunnelatausta. Kun Charlieta yritetään lahjoa, hän on tiukan valinnan edessä. Harvardin opiskelupaikka olisi unelmien toteutuminen monelle nuorelle opiskelijalle. Hän kuitenkin noudattaa sydämensä ääntä eikä ilmianna ystäviään. Elokuvalla on monessa suhteessa onnellinen loppu. Frankien avustuksella Charlie säilyttää opiskelupaikkansa, vaikka hänen perimmäinen lapsuudesta juontanut halunsa oli vain saada isähahmo, jollainen Frank hänelle jollakin tapaa on.
Kiitospäivän illallinen on koko elokuvan tiivistunnelmaisin kohtaus, jossa voi nähdä hieman koomisuutakin. Kiitospäivän ateria muuttuu kaikkea muuta kuin kiitolliseksi kun pahuus hiipii kuvaan mukaan. Kun veljenpoika ottaa puheeksi Frankin sotilasmenetyksen ja muita arveluttavia seikkoja hän suututtaa Frankin. Viimeistään siinä kohdassa, kun veljenpoika paljastaa mitä oli everstin tapaturmaisen sokeutumisen taustalla, hän tavallaan ylittää rajan, jonka Frank on ympäristölleen asettanut.
Frankie tuntee epäonnistuneensa ihmisen ja kokee itsensä hyödyttömäksi. Kenenkään ei soisi elävän tarpeetonta elämä, ei elokuvissa sen paremmin kuin todellisuudessa. Hän häpeää tavallaan suorasukaisuut-taan, mutta ei pysty hillitsemään itseään. Frank kysyy Charlielta miksi tämä välittää hänestä, ja Charlie sanoo varmasti todella sielunsa puolesta: ”Minulla on omatunto”.
Elokuvan lopussa automatka kaupungin halki on täynnä nuoruuden intoa ja vapauden tunnetta. Tämä oli jotain sellaista, minkä Frank luuli unohtaneensa. Kamera liikkuu taidokkaasti kaupungin kaduilla ja katsojakin voi hetken ajan tuntea sekä pelkoa, että myötätuntoa hänen puolestaan. Mutta ajelun jälkeen Frank tuntuu hetken ajan olevan hukassa, aivan kuin hän ensi kertaa matkan aikana todella tarvitsisi Charlien tukea.
Elokuva pähkinänkuoressa
- Alkuperäinen nimi: Scent of a Woman
- Ohjaaja: Martin Brest
- Käsikirjoitus: Giovanni Arpino, Bo Goldman, Ruggero Maccari
- Julkaisuvuosi: 1992
- Genre: draama
- Palkinnot: 1 Oscar (Academy Awards), 3 Golden Globe
- Näyttelijät: Chris O’Donnell, Al Pacino, Philip Seymour Hoffman, James Rebhorn, Bradley Whitford