Elokuva sai ensi-iltansa Rooman filmifestivaaleilla vuonna 2007 ja menestyi teattereissa budjettiinsa nähden erittäin hyvin. Sean Pennin ohjaustyö herätti huomiota Eddie Vedderin ja Pearl Jamin musiikilla ja voitti parhaan alkuperäiskappaleen Golden Globen. Elokuva perustuu tositarinaan parikymppisestä Christopher McCandlessistä, joka kuoli pitkän seikkailunsa päätteeksi keskellä Alaskan erämaata. Hylätystä pikkubussista, jossa McCandless vietti viimeiset viikkonsa, tuli myöhemmin samanhenkisten fanien vaelluskohde.
Elokuva alkaa siitä, mihin Chrisin (Emile Hirsch) tarina päättyy. Eräs paikallinen asukas oli tuonut Chrisin kauas pohjoiseen. Siinä kohtaa mihin tie päättyy, on Chrisin jatkettava jalan. Hänen tiensä kulkee rinkka selässä jylhien vuoristomaisemien halki. Lähimpään asutukseen saattaa olla satoja kilometrejä, mikä tekee tilanteesta jännittävän. Chris löytää hylätyn pikkubussin keskeltä Alaskan tundraa, ja päättää asettua taloksi. Huhtikuussa 1992 hän oli ollut matkalla yli kaksi vuotta ilmoittamatta vanhemmilleen missä on. Hänen viimeisin etappinsa oli ollut Fairbanksin kaupunki Yukonissa.
Chris pitää säntillisesti päiväkirjaa ja jättää puumerkkinsä ”Alexander Supertramp” kaikkialle missä liikkuu. Hän kerää luonnon antimia ja metsästää hirvieläimiä, joita lähistöllä on runsaasti. Chris tuntuu löytäneen vapautensa keskeltä ei mitään ja kokenut henkisen heräämisen, jota hän oli alun perin lähtenyt etsimään. Viimeiset kaksi vuotta hän on ollut tien päällä ja erämaan armoilla.
Tarinassa siirrytään Atlantaan Georgiaan vuoteen 1990. Kyseessä on Chris MacCandlessin valmistujaistilaisuus. Neljän collegessa vietetyn vuoden jälkeen koittaa vapaus ja seremonia, jota kaikki olivat odottaneet. Chris saa todistuksensa, joka on täynnä huippuarvosanoja lähes aineesta kuin aineesta. Nämä hetket piirtyvät muistiin ja herättävät Chrisissä halun tehdä jotain todella erikoista. Hän ei tunne olevansa oikealla tiellä ja uneksii toisenlaisesta elämästä. Perheeseen kuuluvat vanhemman ja sisar Carine (Jena Malone), joka on tarinan kertojanääni.
Chris esittää toiveensa lähteä Harvardiin opiskelemaan oikeustiedettä, mikä miellyttää myös vanhempia. Chris sanoo salaperäisesti, että hänellä on paljon tekemistä ennen opiskelujen alkamista. Opiskelujen sijaan hän pakkaa kamppeensa ja lähtee vanhalla Datsunillaan kohti länttä. Hän aikoo toteuttaa Jack Londonin kirjoista saamat ideansa elämisestä yhteiskunnan ulkopuolella. Opiskelurahansa hän lahjoittaa hyväntekeväisyyteen.
Kun hänen autonsa puolessa välissä matkaa simahtaa tienposkeen, on matkaa jatkettava liftaamalla. Ensimmäinen etappi on Lake Mead Arizonassa heinäkuussa 1990. Kun aikaa on kulunut muutama kuukausi, vanhemmat alkavat hermostua, sillä Chrisin asunto Atlantassa oli ollut kauan tyhjillään. Päiväkirjansa mukaan Chris oli halunnut irtautua perhesiteistä, turvallisuudentunteesta ja materialismista.
Elokuussa 1990 Pohjois-Kaliforniassa hän tutustuu asuntoautollaan matkaavaan epätavalliseen pariskuntaan Raineyyn (Brian H. Dierker) ja Janiin (Catherine Keener). He ovat samanhenkisiä ihmisiä, joihin on helppo ystävystyä. Yöt he viettävät tienpientareella ajatuksia vaihtaen. Chris hämmästyttää heitä kypsillä näkemyksillään yhteiskunnasta. Leiritulella Chris lainaa Thoreauxia, luontohenkisyyden puolestapuhujaa. Chris ei halua puhua vanhemmistaan, eikä jatkuvasta sodankäynnistä perheensä sisällä. Chris epäilee koko rakkauden olleen vain laskelmoitua valhetta, pelkkää kuvitelmaa. Sisarukset ottivat tämän erityisen raskaasti. Chris saapuu Raineyn ja Janin kanssa meren rantaan ja viimein selviää, että he ovat vanhoja hippejä. Heillä on takanaan pitkä yhteinen elämä.
Meren läheisyydessä Chris lukee vanhoja romaaneja ja kuuntelee lintujen kirkumista ja aallokkoa seuranaan vain tuulenvire. Seuraavana aamuna Chris on poissa, mutta jättää sentään puumerkkinsä. Hänen matkansa jatkuu liftaten pikkuteitä pitkin, kohti Kaliforniaa. Sillä välin vanhemmat ovat järjestäneet etsintäkuulu-tuksen pojastaan, ja palkanneet etsivän tätä etsimään.
Syyskuussa 1990 Etelä-Dakotassa Chris löytää väliaikaista työtä maatilan apumiehenä. Hän tutustuu maanviljelijöiden elämään ja opettelee ajamaan leikkuupuimurilla. Chris kertoo maatilan isännälle olevansa paossa sairaasta yhteiskunnasta ja että hän viihtyy mieluummin yksikseen. Hän haluaa eroon ihmisistä, jotka tekevät pahaa toisilleen. Chris on näin ollen virkavallan ulottumattomissa. Hän alkaa sulautua paikalliseen elämään, joka poikkeaa suuresti hänen Atlantan ajoistaan.
Chris haluaa kokeilla taitojaan koskimelonnassa ja lähtee luvatta melomaan vaarallisessa koskessa. Joella Chris tapaa kaksi Kööpenhaminasta kotoisin olevaa luonnonrakastajaa. He ovat Chrisin tavoin tulleet viettämään vapaata elämää kaukana asutuskeskuksista. He kertovat, että joki vie Meksikoon, jonne Chris aikookin suunnata seuraavaksi. Chris saapuu jokea seuraillen Hooverin padolle ja edelleen Havasun suojelualueelle, jossa hän elää hetken villihevosten parissa. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa vapaudesta ja koruttomasta kauneudesta.
Atlantassa perhe odottaa yhä Chrisin yhteydenottoa, tai tietoa tämän kohtalosta. Sisarella on aavistus siitä, että veli voisi olla yhä elossa. Sisar onkin ainoa ihminen, joka ymmärtää Chrisin tilannetta, sillä hän on kokenut samat lapsuuden traumat. Chrisin auto oli löydetty sieltä, minne hän sen jätti, mutta siihen jäljet päättyvät. Huoli pojasta tuntuu kuitenkin yhdistävän perhettä.
Meksikon rajalla Chris törmää umpikujaan, sillä rajan yli ei pääse ilman henkilöllisyystodistusta. Ainoa tie näyttää vievän pohjoiseen, ja Chris hyppää tavarajunan kyytiin. Los Angelesissa hän vaeltaa hetken aikaa kaduilla kulkureiden seurassa. Hänen on hankittava itselleen henkilöllisyystodistus, mutta ilman mitään papereita se on vaikeaa. Kodittomien suojassa hänelle tarjotaan yösijaa, mutta hän päättääkin viivyttelemättä jatkaa matkaa. Toisen tavarajunan kyydistä hänet häädetään kovakouraisesti.
Pikkubussilla aika on kulunut jo seitsemän viikkoa. Chris keräilee luonnon antimia, metsästää ja kirjoittaa päiväkirjaansa. Korkealta vuorenharjanteelta hän näkee koko elinpiirinsä. Hän kaivaa repustaan kirjan ”Erämaan kutsu”, ja viettää aikaa sen parissa. Hän joutuu kuitenkin toteamaan, että elämä tundralla ei olekaan niin helppoa.
Joulukuussa 1991 hän törmää uudelleen Raineyyn ja Janiin leirintäalueella, jonne on pysähtynyt muitakin matkalaisia. Osa heistä on vanhoja hippejä, jotka uskovat rakkauteen ja Jeesukseen. Chris näkee Traceyn (Kristen Stewart) ensimmäistä kertaa esiintymislavalla soittamassa kitaraa. 16-vuotias Tracey ja Chirs ystävystyvät nopeasti ja heillä tuntuikin olevan paljon yhteistä. Chrisin on kuitenkin tarkoitus jatkaa matkaa, sillä Tracey on kovin nuori.
Jan saattaa autollaan Chrisin jonkin matkaa pohjoiseen, he hyvästelevät ja näkevät toisensa viimeistä kertaa. Salton Cityssä hän tapaa vanhan sotaveteraanin, joka esittäytyy Roniksi. Chris ei kerro hänelle totuutta alkuperästään, mutta he tutustuvat ja viettävät koko kesän yhdessä. Chris pyytää Ronin hetkeksi vieraakseen erämaahan. Ron kertoo Chrisille koko elämäntarinansa ja sanoo olevansa ainoa lapsi, sukunsa viimeinen. Heillä on kovin erilainen maailmankatsomus, sillä Ronin elämässä on Jumala, johon Chris taasen ei halua uskoa.
Pikkubussilla Chris elää viimeisiä viikkojaan aavistamatta tulevaa. Henkensä pitimiksi hän kerää yrttejä luonnosta. Chris erehtyy kuitenkin syömään myrkyllistä kasvia, joka tekee hänet todella sairaaksi. Hetken aikaa hän on kirjaimellisesti erämaan armoilla. Maaliskuu 23. 2992 on hänen viimeinen päiväkirja-merkintänsä. Chris kirjoittaa, että ”onnellisuus on todellista vain jaettuna”. Chris kuolee nälkiintyneenä elokuun 18. päivänä 1992. Hän kaivertaa viimeisen asuntonsa seinään oikean nimensä Christopher McCandless.
Chris yllätyksellistä matkaa värittää seikkailun henki, jonka nykymaailma tuntuu kadottaneen. Seikkailu on ollut Chrisin lapsuusaikainen kutsumus, joka on vain odottanut kipinää syttyäkseen. Nykyajan seikkailut on ahdettu täyteen tietokonegrafiikkaa, jolloin varsinainen tarina jää taka-alalle. Tässä elokuvassa on kaikki seikkailun ainekset: tuntematon määränpää, rakkaustarina ja vastoinkäymisiä riittämiin. Lisäksi tarvitaan myös päättäväinen päähenkilö, joka voittaa kaikki esteet matkan varrella. Vaikka taustalla on tositarina, on aukkopaikkoja varmasti täydennetty keksityillä kokemuksilla.
Chris on selvästikin saanut vaikutteita amerikkalaisen kirjallisuuden suurelta nimeltä Jack Londonilta. Hänen teoksensa käsittelevät ihmisen ja luonnon suhdetta ja selviytymistä ääriolosuhteissa. Londonin kirjat vetoavat nuoruuden seikkailunhaluun ja tuovat esiin järjestäytyneen yhteiskunnan vastaisia teemoja. Monet Londonin kirjoista ovat koruttomia villin erämaan kuvauksia. ”Erämaan kutsu” ja ”Valkohammas” sijoittuvat Alaskaan, jonne ihminen ei vielä ole jättänyt jälkeään.
Vietettyään koko lapsuutensa suurkaupungissa hän päättää muuttaa elämänsä kertaheitolla. Kun college on ohi, on ihminen saavuttanut sivistyksen huipun. Chrisillä on kuitenkin kiire heittää kaikki tieto menemään. Hän lähtee kokeilemaan rajojaan omillaan vain muiden ihmisten vieraanvaraisuuden varassa. Chris hylkää identiteettinsä, rahansa ja velvollisuutensa. Näin hän poikkeaa tieltä, jota useimmat hänen ikäisensä pitävät itsestäänselvyytenä.
Pohjois-Alaskan karuissa olosuhteissa hän kohtaa haasteita villieläinten, vaihtelevan sään ja epävarmuuden muodossa. Elettyään keskellä erämaata useita viikkoja hän oppii kunnioittamaan luonnonvoimia. Chris osoittaa poikkeuksellista kekseliäisyyttä ja rakentaa itselleen nerokkaita apuvälineitä. Kiltille pojalle eläimen tappaminen on jotain sellaista minkä jälkeen ei ole entisensä. Vaikka tappaisi vain elantonsa vuoksi ei syyllisyyden tunteesta pääse eroon.
Kaupungin slummeissa ja keskilännen maaseudulla ja valtateiden varsia kulkiessaan hän tapaa monenlaisia ihmisiä – toisinaan vieraanvaraisuutta toisinaan jopa vihamielisyyttä. Chrisin peloton hahmo herättää maaseudun asukkaissa hilpeyttä, mutta myös hämmennystä. Minkä takia nuori poika on lähtenyt tällaiselle matkalle? Elokuva onkin osuva läpileikkaus Yhdysvaltain läntisien osien asukkaiden elämästä. Joillekin kulkurit edustavat yhteiskunnan pohjasakkaa ja tässä he ehkä ovat puolittain oikeassakin. Muuten elokuva on hyvin lämminsävyinen ja tietoisesti näyttää katsojalle vain rakkauden ja myötätunnon, jonka Chris matkallaan kohtaa. Kulkurin elämän varjopuoli tulee esiin oikeastaan vain kodittomien suojassa ja öisen Los Angelesin kaduilla.
Hän kohtaa matkallaan hippiliikkeiden edustajia, pilvenpolttajia ja vapaaseen rakkauteen uskovia kierto-laisia. 1990-luvulle tultaessa hippiliike oli jo hiipunut, mutta sen perintö elää vahvana amerikkalaisessa elämäntavassa. Hipit erottuvat kyllä muusta värikkään pukeutumisensa ruokkoamattoman olemuksensa ansiosta. Hippiliike oli myös rauhan liike, ja edustaa siten samaa elämänkatsomusta kuin Chrisin kaltaiset idealistit.
Suurkaupungin tunnelma ei ole se mitä Chris on lähtenyt etsimään. Tämän takia hän ei viihdy kauaa betoniviidakossa. Hän haluaa mahdollisimman kauaksi sivistyneestä maailmasta. Chrisin tie vie luonnontilaisten metsien halki koskien yli ja tundran poikki. Matka kulkee läpi preerioiden tiheimpiä asutuskeskuksia vältellen. Kalliovuoret ja meren ranta ovat asioita, jotka kerran nähtyään ei koskaan unohda. Miljööt vaihtuvat tiheään tahtiin, mutta kaikissa paikoissa, joissa Chris vierailee on omanlaatuisensa tunnelma. Jännityksen momentin elokuvaan tuo epävarmuus, joka kuuluu jokaisen maankiertäjän elämään.
McCandlessin sisaren kertojanääni tuo elokuvaan syvyyttä, kun hän selittää seikkoja veljensä elämän-filosofian taustalla. Sisar tuntee Chrisin parhaiten ja hänelle veljen pakomatka näyttäytyy välttämättömänä tapahtumana. Chrisin luonteessa on pieni pala idealistia, sillä hänellä on tietty käsitys tai haave siitä, millainen elämän tulisi olla. Veljellä on paljonkin ajatuksia ja ideoita yhteiskunnan epäkohdista. Chris osoittautuu kypsemmäksi maailmankatsomukseltaan, vaikka onkin ensituntumalta vain pieni pelokas poika. Keskellä Alaskan erämaata Chrisille alkaa selvitä, että erakon elämä ei välttämättä ole se, mikä hänelle on varattu. Chris löytää pohjoisesta jotain aivan muuta, mitä lähti etsimään.
Elokuvan traagista loppuratkaisua ei osaa odottaa, vaikka kaikki merkit näyttävät, ettei vaellusretki tule päättymään hyvin. Chrisin ennenaikainen kuolema tuo surun katsojan mieleen, mutta ehkä hän kuoli paikassa, jossa olisi halunnutkin, nimittäin keskellä erämaata. Hän kuitenkin halusi säilyttää jotain jälkipolville kirjoittamalla päiväkirjaan, joka luultavasti on ollut tämän elokuvan taustalla.
Ehkä Chrisin kadottua hänen vanhempansa viimein tajuavat tosiasioita lapsensa elämästä ja kurjuudesta, josta he itse olivat vastuussa. Kasvattajina he rikkoivat tiettyjä kultaisia sääntöjä ja tekivät lastensa elämästä suoranaista helvettiä. Perheväkivallan kokeneet ovat lähes poikkeuksetta henkisesti rampautuneita ihmisiä.
Elokuvan soundtrackilla kuullaan country-vaikutteisia Michael Brookin ja Kaki Kingin kirjoittamia lännenballadeja. Kitarasoolot tuovat mieleen Simon & Garfunkelin musiikin. Ääniraidalta nousee esiin muutamia merkittävä kappale, joiden ansiosta elokuva voitti Golden Globen parhaasta musiikista. Monissa kappaleissa on painavat luontohenkiset sanoitukset.