Valikko Sulje

Soul – sielun syövereissä

 

 

Soul on käsikirjoittaja Pete Docterin neljäs täyspitkä animaatioelokuva Pixarille. Soul sai animaatio-elokuvaksi harvinaisen Oscarin musiikistaan, josta suuri osa on jazz-vaikutteista. Tarinan ääninäyttelijöiksi on hankittu todella monipuolinen valikoima tähtiä. Jamie Foxin äänisuoritus erottuu edukseen, hänen tulkintansa on koko elokuvan koossa pitävä voima. Elokuva jäi Covid-19 viruksen jalkoihin ilmestyessään vuonna 2020 mutta onnistui silti lippuluukuilla tuoden budjettinsa lähes täysimääräisesti takaisin.

Tarinan päähenkilö jazz-pianisti Joe Gardner (Jamie Foxx) opettaa musiikkia New Yorkilaisessa koulussa. Räätälinliikkeen omistava äiti haluaisi pojalleen vakituisen työn, joka turvaisi tulevaisuuden. Entinen oppilas soittaa Joelle ja tarjoaa tälle paikkaa jazz-bändissä yhdessä kuuluisan Dorothea Williamsin (Angela Bassett) kanssa. Joe saapuu Half Note clubille ja antaa näytteen soittotaidostaan. Hänet hyväksytään bändiin, johon jo kuuluvat saksofonisti, rumpali ja kontrabasisti.

Joe ryntää kadulle ja putoaa avoimeen viemärinaukkoon. Aluksi on ihan pimeää. Joe löytää itsensä sillalta, jolla kuolleet sielut matkaavat kohti kaukana häämöttävää valon kehrää. Joe on paikassa, jossa hän ei vielä haluaisi olla, nimittäin tuonpuoleisessa. Hän on vankasti sitä mieltä, ettei vielä ole hänen vuoronsa. Kaikki tuntuvat pyrkivän kohti valoa, mutta Joe juoksee poispäin.

Joe putoaa ja kiitää ajan ja avaruuden halki ja päätyy todella kummalliseen paikkaan. Joe saa tietää olevansa esipuoleisessa, minne sielut saapuvat ennen kuin ilmaantuvat Maan pinnalle. Abstraktio, joka esittäytyy Jerryksi, kertoo Joelle, että tämä on mentori, joka opettaa Maahan saapuvia sieluja. Esipuoleinen on paikka, jossa sielut saavat luonteenpiirteensä. Mentorit antavat kipinän, jota sielut elämässään seurailevat.

Kirjanpitäjä, joka pitää lukua kuolleista on havainnut, että kirjanpito ei täsmää. Miten tämä liittyy Joeen selviää myöhemmin. Joe saa ohjattavakseen sielun numero 22 (Tina Fey), joka osoittautuu hankalaksi tapaukseksi. Yksikään mentori ei ollut onnistunut hänen kanssaan. Sitä ovat yrittäneet muiden muassa Mahatma Gandhi, Abraham Lincoln ja Muhammad Ali. Sitten he näkevät edessään katkelman Joen omasta elämästä, siitä kun hän löysi oman kipinänsä. Joe lupaa auttaa 22:n Maan pinnalle ja toivoo itsekin pääsevänsä takaisin.

22 esittelee Joelle paikan fyysisen ja henkisen välillä, jossa Joe muistaa itsekin joskus olleensa. He tapaavat shamaani Kuutuulen (Graham Norton), jonka tehtävä on auttaa kadotettuja sieluja. Hän osaa liikkua tuonpuoleisen ja tosimaailman välillä.  Shamaani avaa Joelle portin takaisin Maan pinnalle. Joen ruumis makaa sairaalassa, kun 22 ja Joe hyppäävät. Jotain menee pieleen, kun Joe päätyy lemmikkikissan ruumiiseen ja 22 Joen omaan.

He joutuvat pakenemaan sairaalasta löytääkseen Kuutuulen, joka meditoi kadun kulmassa Chelseassa. Joe ja 22 syöksyvät kadulle, mikä on 22:lle pelottava paikka. He löytävät Kuutuulen, jonka maallinen olemus muistuttaa hippiä tai shamaania. Kuutuulella on keino palauttaa asiat järjestykseen, mutta sen on tapahduttava samana iltana Half Note -clubilla.

Tällä välin esipuoleisessa Kirjanpitäjä etsii kadonnutta sielua, ja pian selviää, että tämä tosiaankin on Joe Gardner. Joella (siis sielu nro 22:lla) on näytön paikka, jos hän aikoo jatkaa Dorothean bändissä. Parivaljakko poikkeaa Joen asunnolla valmistautumassa illan esitykseen. Joen vanha oppilas Connie ilmestyy oven taakse. Hän on kyllästynyt musiikin opiskeluun ja vetopasuunan soittoon. Numero 22:n kokeneet sanat innostavat ja Connnie muuttaa mielensä.  

Kirjanpitäjä saapuu Maan pinnalle tuomaan Joe takaisin tuonpuoleiseen. Hän seurailee Joen ja numero 22:n jälkiä keskellä New Yorkin kadun vilinää. Parivaljakko poikkeaa myös Joen vanhan ystävän Dezin parturinliikkeeseen. Parturoinnin aikana viriää keskustelu kutsumuksesta ja siitä, miten ihmisen tulisi toteuttaa unelmansa.

Joe ja hänen ystävänsä tarvitsevat myös räätäliä, joten he päättävät vierailla Joen äidin liikkeessä. Matkalla he herättävät hämmennystä täpötäydessä metrossa ja tapaavat myös katusoittajan, joka tekee numero 22:een suuren vaikutuksen. Äiti on huolissaan Joen työpaikasta musiikin opettajana, jonka Joe aikoo uhrata pianon soiton vuoksi. Mutta Joe sanoo suorasanaisesti, että musiikin teko on hänen olemassaolonsa tarkoitus ja että hän viihtyy paremmin jazz-bändissä.

He saapuvat Half Noteen ajoissa, ja ennen esitystä numero 22 kokee ulkoilman tuulahduksen ja puiden lehvistön läpi siivilöityvän auringon valon, eikä elämä tunnukaan enää niin kamalalta, vaan innostavalta. Nyt hän aikoo löytää kipinänsä ja pakenee paikalta metrotunneliin, jonne myös Kirjanpitäjä ilmestyy. Joe ja numero 22 syöksyvä läpi Kirjanpitäjän avaamasta portista ja putoavat takaisin esipuoleiseen. Joe palaa omaan ruumiiseensa ja ilmestyy Half Noteen soittamaan Dorothean bändissä. Joe on taas elementissään pianon äärellä.

Joe eläytyy niin kovin pianon soittamiseen, että hän huomaa erkanevansa ruumiistaan. Hän saapuu esipuoleiseen, missä hänellä on tehtävä. 22:sta on tullut kadonnut sielu ja häntä Joe lähtee pelastamaan. 22 pakenee paikkaan, jossa kadotetut sielut pohtivat tekemiään virheitä. Pahat henget soimaavat ja yrittävät lannistaa 22:n. Joe saa 22:n uskomaan itseensä ja he tulevat ulos pimeästä. Numero 22:n ja Joen tiet eroavat ja Joe saa uuden mahdollisuuden jatkaa elämään jazz-pianistina.

Soul on elokuva musiikista ja musiikin tekemisestä, johon liittyy paljon haavekuvia ja harhaodotuksia, mutta myös innostavaa uuden löytämistä. Pete Docterin animaatiossa yliluonnollinen ja todellisuus, sellaisena kuin se ihmiselle näyttäytyy, kohtaavat jännittävällä tavalla. Soul on myös elokuva oman kipinän tai kutsumuksen löytämisestä. Aihetta lähestytään pohtimalla millaista elämä olisi, jos tuo kipinä puuttuisi. Kaikilla sellainen kuitenkin on, mutta matkan varrella voi sattua paljon sellaisia asioita, jotka tukahduttavat tuon kipinän. Pete Docterin animaatio antaa lohdullisen ja valon täyttämän kuvan kuolemanjälkeisestä elämästä. Tarina vetoaa kaikenikäisiin virkistävän uusien ideoidensa ansiosta.

Soul tarjoaa vaihtoehtoisen maailmanselityksen, mutta siihen tulisi suhtautua kriittisesti. Kun elokuvassa kuvataan korkeampia voimia, ollaan lähempänä sielunvaellusta kuin kristinuskon yhtä Jumalaa. Kuolema kuvataan putoamisena aika-avaruuden läpi toisenlaiseen todellisuuteen. Joen putoamisen hetket ovat saaneet vaikutteita ainakin 2001 Space Odysseian loppuratkaisusta, kun liikutaan elämän ja kuoleman rajoilla.

 Länsimaisessa animaatiossa kuolema on historiallisessa perspektiivissä ollut taboo-aihe. Sitä ei ole kuvattu kovin läheltä ja joistain Disneyn 20. vuosisadan animaatioista se puuttuu kokonaan.  Mutta nykypäivän maailmassa ihminen tarvitsee korkeampien voimien suojelusta enemmän kuin koskaan ennen.

Instrumenttien käsittely on animoitu hienosti ja todentuntuisesti, mikä panee vain arvailemaan, millä tavalla nuo kohtaukset on toteutettu. Ääniraidalla kuullaan nuo soittimet saumattomasti dubattuna ja musiikin voi sanoa elävän elokuvan mukana. Keinotekoisesti luotu musiikki nostaa pelon ja ahdistuksen pintaan, kun ollaan tuonpuoleisessa.

Liian ahdistava musiikki saattaisi karkottaa elokuvan katsojat, mutta tämä on vältetty hyvin hienovaraisesti. Vastapainona ovat kohtaukset, joissa kuullaan sointuvaa ja elämänmyönteistä jazz-musiikkia, jonka päähenkilöt itse esittävät. Improvisointi kuuluu jazz-musiikkiin ja se tekee Joen esiintymisestä kiinnostavamman. Kun Joe pääsee pianon, hänelle avautuu toisenlainen maailma, kun hänen kätensä tanssivat koskettimilla. Elokuvassa tätä on verrattu ruumiista irtautumisen kokemukseen.

Koska Jazz mielletään useimmiten afroamerikkalaisen kansanosan musiikiksi, on musta ääninäyttelijä luonnollinen valinta. Elokuva-akatemia uusi hiljattain pelin sääntöjä, siten että parhaissa elokuvassa tulee näytellä myös mustien vähemmistöjen edustajia. Soul on Pixarin ensimmäisiä elokuvan monimuotoisuutta tukevia animaatioita. Joe on Disneyn ensimmäinen musta päähenkilö, jonka aroamerikkalaisia piirteitä on selvästi korostettu. Pete Docterin kuvaamana tuonpuoleisessa sielulla ei ole väriä. Sen sijaan elokuva tahtoo sanoa, että jotkut asiat ovat sisäsyntyisiä kuten esimerkiksi Joen intohimo musiikkiin. Pixarin tiimi on antanut mielikuvituksen lentää, mikä vetoaa varmasti nuorempiin katsojiin.

Elokuvan tarina on kerrottu nykypäivän maailmassa, sen näkee monestakin eri seikasta.  Joissain kohtauksissa näemme tuntemattoman valmistajan älypuhelimen, josta on jo tullut modernin maailman tunnusmerkki. Silti Half Noten tunnelma juontaa juurensa jazz-musiikin alkuajoilta.

Kuvaa ihmisyhteisön päivittäisestä elämästä on luultavasti hieman kiillotettu. Kaupunkikuvaan kuuluvat pienet ruokatarvikepuodit, elokuvateatterit ja puistokadut, mutta myös pakokaasu ja hektinen elämänmeno. Joidenkin katujen varsilla pienet jazz-klubit pitävät hengissä tätä ainoalaatuista perinnettä. Pete Docter on onnistunut vangitsemaan animaation kielelle jotain merkittävää noista tunnelmallisista paikoista. Kun Joe saa muusikon paikan jazz-clubilla voisi luulla, että hänellä on kaikki mitä elämältä voi toivoa, mutta kuten hän itsekin myöntää itselleen, hänen elämästään puuttuu tarkoitus.

New Yorkin auringon valaisemat kadut antavat tarinalle hyvin toiveikkaat puitteet. Suurkaupungin elämä on mallinnettu taidokkaasti ja vaivoja säästelemättä liki valokuvamaisen tarkasti.  Yömaisemat New Yorkista elokuvan lopussa, jotka näemme tavallaan Joen mielikuvituksessa, ovat todella kaunista katseltavaa. Taustalla tapahtuu paljonkin sellaista, mikä ei liity juoneen mitenkään, mutta jota ilman elokuva menettäisi paljon vetovoimastaan.  Sen sijaan ihmiset ovat alusta loppuun piirroshahmoja, joiden kasvonpiirteet muodostavat todella värikkään gallerian.   

Pixarin animaatiossa helvettikin on tavallaan olemassa – se on paikka, jonne ihminen joutuu, kun menettää yhteyden itseensä ja elämän tarkoitukseen. Jotkut jäävät loputtomasti etsimään jotain sellaista, mitä eivät elämässä pystyneet saavuttamaan. Pahat hahmot näyttäytyvät varjoina, joiden käyttövoimana ovat ihmisen omat epäilykset. Helvetistä on kuitenkin mahdollisuus pelastautua, mutta siihen sielu tarvitsee toisen apua.

Ennen kuolemaa tapahtuvaksi Ihmiskunta on kuvitellut kiirastulen tai helvetin esikartanon, mutta Soulissa ei kuvata mitään niin järkyttävää. Soulin Esipuoleinen on rauhoittava paikka ainakin elämän hektisyyteen tottuneille. Esipuoleisesta Joe Gardner löytää sen mistä kipinä musiikkiin ja erityisesti pianon soittamiseen on tullut.

Tuonpuoleisessa sieluja ohjaavat voimat eivät ole mitään minkä ihminen voisi ymmärtää, vaan eräänlaisia geometrisia kummajaisia.  Korkeammat voimat ovat eräänlaisia abstraktioita, joiden olemus on tahallaan jätetty epämääräiseksi. Pete Docterin tarkoituksen voi kuitenkin aavistaa, jos pystyy katsomaan ilman ennakkoluuloja. Valoisat kuvastot ovat tuttuja jo Pixarin edellisestä täysosumasta Inside Outista.

Soulin käsikirjoittajan mielenkiintoisimpia oivalluksia on visio paikasta johon sielut tulevat ennen saapumistaan maailmaan. Jokaisen ihmisen luonteenpiirteet kumpuavat jostain syvältä ja ne on sisäänrakennettu, kun ihminen tulee maailmaan.     

Itse en voi sanoa olevani kovinkaan suuri jazz-musiikin ystävä. Saksofoni instrumenttina antaa mahdollisuuden improvisointiin ja se sopii mielestäni hyvin taustalle mutta on liian räikeä sooloartistin työkaluksi.

Paikoitellen elokuvassa toistuvat samat kuvalliset ideat, jolloin juoni voi tuntua hieman yksitoikkoiselta. Joissain kohdissa elokuvan toimintakohtaukset alkavat muistuttaa sitä Pixari elokuvista tuttua kohellusta, joka vetoaa kyllä lapsiin, mutta jonka varttuneemmat mieluiten ohittaisivat. Elokuva tarjoaa nokkelaa ja filosofistakin pohdintaa, mikä on tarkoitettu kokeneemmalle katsojakunnalla. Elokuvalla on selkeä loppuratkaisu, jossa palaset ikään kuin loksahtavat kohdalleen.

Dorothea Williams muistuttaa etäisesti jotain tunnettua jazz-muusikkoa, jonka nimen olen kauan sitten unohtanut. Hahmon ääninäyttelijä on niin tutun kuuloinen, että maailmassa luulisi olevan useitakin samanlaisen äänen värin ja puhetyylin omaavia ihmisiä.

Elokuvan kiehtovampia oivalluksia on se, että yhteys tuonpuoleiseen on mahdollinen ihmisellekin. Asiasta sen enempää tietämättä ihmiskunta on saattanut jo nähdä tällaisia shamaaneja ja profeettoja tai meditaatioon vihkiytyneitä. Tällaiset ihmiset leimataan usein sekopäiksi tai kylähulluiksi, mutta Soulissa esiintyvä Kuutuuli on tarinan kannalta ratkaisevassa roolissa. Joen eläytyminen syvälle musiikkiin on sekin tällainen rajakokemus.

Elokuva pähkinänkuoressa

  • Alkuperäinen nimi: Soul
  • Ohjaaja: Pete Docter, Kemp Powers
  • Käsikirjoitus: Pete Docter, Mike Jones, Kemp Powers
  • Julkaisuvuosi: 2020
  • Genre: animaatio
  • Palkinnot: 2 Oscar (Academy Awards), 2 BAFTA, 2 Golden Globes
  • Ääninäyttelijät: Jamie Foxx, Tina Fey, Graham Norton, Angela Bassett

1 Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *