Valikko Sulje

Ei kenenkään maa

 

Löysin tämän elokuvan tutkiessani listaa niistä ei-englanninkielisistä elokuvista, jotka ovat voittaneet oscar-palkinnon. Ei Kenenkään Maan ytimessä on konflikti, josta uutisoitiin paljon silloin kun olin vielä peruskoulussa. Elokuva on kuuden Euroopan maan (mm. Englannin ja Ranskan) yhteistuotantoa, ja siinä kuullaan hyvin värikästä kielenkäyttöä sodan eri osapuolilta. Elokuvan budjetti oli hyvin vaatimaton, mutta se sai heti oman vankan kuulijakunnan myös Suomessa.
 

Bosnian sota käytiin entisen Jugoslavian alueella vuosien 1992 ja 1995 välillä. Vihamielisyydet syttyivät Bosnian muslimienemmistön ja Serbian ortodoxien välillä.  Kyseessä oli kansainvälinen konflikti, johon osaltaan osallistuivat Yhdysvallat ja YK. Sota jätti kahtia jaetun maan, mutta rauha saatiin aikaiseksi. Sodan synkimpiä puolia olivat etniset puhdistukset, joita kummankin osapuolen sotilaat harjoittivat. Serbit olivat materiaalin puolesta ylivoimaisia, mutta silti sota pitkittyi useamman vuoden pituiseksi. Ei kenenkään maan tapahtumat sijoittuvat Bosnian sodan aikaan joskus 1990-luvulle.

Ryhmä bosniakkisotilaita etenee sumun peittämän taistelukentän halki suorittamassa tiedustelutehtävää. Aamun sarastaessa sumu hälvenee – heidän ainoa suojansa vihollisen tulitukselta. Kun he lähestyvät serbien rintamalinjaa alkaa tulitus, jossa kuolevat kaikki Tschikin toverit. Tschik (Branco Djurik)i havahtuu hylätystä juoksuhaudasta, jostain rintamalinjojen välistä.

Serbit lähettävät partion sotilaita selvittämään onko juoksuhaudassa eloonjääneitä. Alokas Nino (Rene Bitorajac) ja kaksi muuta serbisotilasta lähtevät suorittamaan tehtävää. Tällä välin Tschiki huomaa, että koko juoksuhauta on miinoitettu. Tschiki tajuaa, että hänen ainoa keinonsa selviytyä on pysyä piilossa läheisessä bunkkerissa. Serbisotilaat saapuvat juoksuhaudalle ja löytävät toisen eloonjääneen ja kiusaa tehdäkseen virittävät miinan räjähtämään tämän alla. Kauempaa katsoen Tschiki huomaa, että eloonjäänyt on hänen toverinsa Tsera (Filip Sovagovic). Tschiki yllättää serbisotilaat ja ampuu heidät kuoliaaksi, mutta jostain syystä hän haluaa säästää Ninon hengen.

Tschiki pakottaa Ninon riisuutumaan ja elämöimään tulilinjalla, minkä myös bosniakit huomaavat. Viesti välittyy heti esikunnalle. Nino ja Tschiki juuttuvat väittelemään siitä, kuka aloitti sodan ja on siten syypää rikoksiin. Tsera osoittaa elonmerkkejä, mutta ei voi liikahtaa, eikä Tschiki osaa purkaa miinaa.

Pian Nino ja Tschiki huomaavat, ettei kumpikaan halua tappaa toistaan ja laittavat kalashnikovinsa pois. Bosnialaiset ottavat yhteyttä YK:n tukikohtaan Sarajevossa. Tässä vaiheessa YK:lle ei ole selvää ovatko apua pyytäneet miehet sotilaita vai siviilejä, mutta partio lähetetään tutkimaan asiaa. Ranskalaiset YK-joukot saapuvat serbien tiesululle ja heidät päästetään läpi. Viimein he ovat vain kappaleen matkaa tapahtumapaikasta.

Kersantti Marchadin (Georges Siatdis) sotilaat tutustuvat Tschikiin ja Ninoon, mutta kumpikaan ei ylpeyttään halua lähteä sotilaiden mukaan. Samanaikaisesti brittiläinen kuvausryhmä saapuu paikalle Jane Livingstonen (Katrin Cartlidge) johdolla. Selviää että muitakin kuvausryhmiä on tulossa, mutta tulitauko on epävarma, ja paikalla oleskelu on hengenvaarallista.

TV-lähetys alkaa ja miljoonat katsoja näkevät pattitilanteen Ei kenenkään maalla. Televisiossa esitetään raporttia sodan lukemattomista uhreista ja entisen Jugoslavian armeijan joukoista sekä sotaan sotkeutu-neista länsivaltioiden rauhanturvaajista.

Miinanpurkaja saapuu paikalle, mutta toteaa tehtävän mahdottomaksi, miinaa ei voi poistaa sen räjähtämättä. J. Livingstonen ryhmä saapuu myös paikalle ja pistää YK:n upseerit ahtaalle. Miksi YK ei tee mitään pelastaakseen nuo kaksi onnetonta sotilasta? Kun Tschiki saa tilaisuuden hän tarttuu erään YK-sotilaan aseeseen ja ampuu Nino:n kuoliaaksi mihin YK:n sotilaat vastaavat ja tappavat hänetkin. YK:n joukot eivät voi muuta kuin jättää Tseran odottamaa kuolemaa ja evakuoivat paikan sotilaista ja kuvausryhmistä. Elokuva päättyy kuvaan, jossa Tsera makaa silminnähden osaansa alistuneena juoksuhaudan pohjalla.   

Ei kenenkään maa on pienen budjetin sotaelokuva, jonka aiheesta on tullut kuluneeksi jo melkein kolmekymmentä vuotta. Koko elokuva tapahtuu vain muutaman päivän aikajänteellä, mutta siihen mahtuu paljon asiaa. Danis Tanovicilla on jotain painavaa sanottavaa tästä sodasta ja sodankäynnistä yleensä. Sotaelokuvaksi Ei kenenkään maa on suhteellisen väkivallaton. Juonikuvio on hyvin simppeli, ja sitä tärkeämpää ovat henkilöhahmojen teot ja ajatukset sekä vuoropuhelu.

Aluksi sota ei tunnu käsinkosketeltavalta asialta, sillä emme kuule laukaustenvaihtoa tai tykistön jylinää. Saamme ensikosketuksen elokuvan päähenkilöihin juuri kun he ovat taittamassa matkaa tuon ”ei kenenkään maana” pidetyn taistelutantereen halki. Ensimmäiset kohtaukset on kuvattu ikään kuin jonkinlaisen sinisen suotimen läpi, mikä korostaa taistelukentän hiljaisuutta. 

Tuosta värikkäästä joukosta saa ensin sen kuvan, että nämä eivät ole mitään vasta-alkajia, vaan kokeneita taistelijoita, jotka ovat tottuneet kantamaan asetta ja myös käyttämään sitä. He käyvät keskustelua merkittävästä kysymyksestä eli siitä mitä ihmettä hekin täällä tekevät.

Kenties he ovat kokeneet sodan aiheuttaman hävityksen ja läheisten ihmisten kuoleman, niin että ovat kyllästyneet siihen. Näin ainakin päähenkilöiden puheesta voi päätellä. Kaikki haluaisivat sodan loppuvan, mutta vain harvat uskovat tulitaukoon. Mutta elokuvan kahden päähenkilön toilailut antavat aiheen siihen.

Elokuva ei prameile näyttävällä rekvisiitalla, vaan katsojalle näytetään vain kaikkein välttämättömin, että katsoja pysyy selvillä tapahtumista. Juoksuhauta on elokuvan tapahtumien todellinen näyttämö. Lähikuvassa ovat elokuvan kaksi päähenkilöä Nino ja Tschiki. Suurimmaksi osaksi elokuva on kuvattu bosniakkien näkökulmasta, vaikka näemme välähdyksiä myös serbien puolelta rintamalinjaa.

Voi pohdiskella sitä olisiko itse valmis tappamaan, jos saisi aseen käteensä. Onko suurempaa rohkeutta tuhota ihmiselämä kuin säästää se. Jostain syystä elokuvan päähenkilöt säästävät toisensa vaikka tappamiseen avautuu tilaisuus. Heidän välillään vallitsee hetken aikaa erikoislaatuinen ystävyys. He alkavat ymmärtää toisiaan, kun katsovat kuolemaa silmästä silmään. 

Toinen ikuinen kysymys koskee sodan oikeutusta. Bosnialainen Tshiki ja serbi Nino käyvät tästä merkitsevän keskustelun. Sodan kumpikin osapuoli halusi oman valtion ja taistelu elintilasta on koko konfliktin ydin. On kuin kaksi erilaista maailmaa olisi pantu sotimaan keskenään. Mutta kuka aloitti tämän sodan ja ampui ensimmäisen laukauksen, sitä tuskin saadaan koskaan selville.

Merkille pantavaa on, että tässä elokuvassa ei ole soundtrackia ollenkaan. Elokuvan äänimaailmaan kuuluvat sen sijaan kaikenlaiset sodan todellisuuteen kuuluvat äänet, kuten kiväärien tulitus ja tykistökeskitykset. Jännitys kumpuaa kiperistä tilanteista, jolloin musiikkia ei edes tarvita.   

Tschikistä löytyy tietynlaista luonteenlujuutta, mutta taustalla on pelkoa ja epätoivoa, joka tiukassa paikassa sukeltaa pintaan. Loppujen lopuksi Bosnian sodan osapuolten maailmankatsomukset eivät eroa kovin paljon toisistaan. Kysymys kirjanoppineiden kädenväännöstä siitä miten Jumalaa tulisi palvella.

Bosnian sota käänsi koko maailman huomion puoleensa, sillä sinne lähetettiin paljon YK-joukkoja valvomaan tilannetta. Järjestön lipusta on tullut rauhan symboli ja näemme sen elokuvassa useassa kohtauksessa. YK:n sotilaita kunnioitettiin kummallakin puolella, sillä he eivät saaneet ampua kuin itsepuolustuksekseen. 

Elokuvan osapuolet puhuvat eri kieliä ja tämä onkin suurin syy sille miksi he eivät ymmärrä toisiaan. YK-sotilaat olisi voitu laittaa puhumaan vaikka englantia, mutta silloin jotain elokuvan viehättävyydestä olisi menetetty. Tshiki ja Nino puhuvat kuitenkin yhteistä kieltä, mikä on välttämätöntä, jotta elokuva toimisi.

Elokuvan hahmot ovat inhimillisiä ja mieleltään terveitä hahmoja. Sodan korkea-arvoisten upseerien liikkeelle laittamat etniset puhdistukset tekivät sodan kansainvälisesti tunnetuksi. Tässä elokuvassa ei ole tietoakaan niistä julmuuksista, kansanmurhasta ja sotarikoksista, joihin Bosnian sodan osapuolet syyllistyivät.

Kun elokuvaa on seurannut vähän aikaa alkaa päästä perille siitä, mikä on elokuvan sanoma ja tarkoitus. Loppua kohden alkaa näyttää siltä, ettei elokuvaa olisikaan tehty kovin vakavalla mielellä. Elokuva käyttää huumoria työkalunaan kuvatessaan sodan osapuolten itsekkyyttä ja erityisesti noiden kahden onnettoman sotilaan välienselvittelyä. Kahden eri kansakunnan välinen juopa säilyy heidänkin välillään loppuun asti.

Kahden päähenkilön kohtalo kuvastaa ihmisten julmuutta ja välinpitämättömyyttä. Tschiki ja Nino eivät ole pahoja ihmisiä, pikemminkin hyvin empaattisia ja ymmärtäväisiä. Lopussa ei olekaan enää kysymys kahdesta oman lipun alla sotivasta osapuolesta, vaan universaalista epäjärjestyksestä. Mutta periikö pelko kansojenvälinen vihanpito voiton myötätunnosta ja lähimmäisenrakkaudesta?  

Kansainvälinen lehdistö oli paikalla metsästämässä sensaatiota ja mässäilemässä rikoksilla, joita kumpikin sodan osapuolen tiedettiin tekevän.  Kuvat konfliktista levisivät maailmalle, mutta sodan lopputulokseen niillä tuskin oli vaikutusta.  Ihmisten uutisnälkään vetoavat tällaiset tarinat, vaikka niiden merkitys tulisi olla aivan toisenlainen. Usein uutistoimittajien oli lisättävä kuvamateriaaliin dramatiikkaa, jotta se vetoaisi katsojiin. Jane Livingstone on röyhkeän uutistoimittajan perikuva, jolle kuolemankaan kuvaaminen ei tunnu olevan pyhää.

Ei kenenkään maa oli brittiarmeijan Ensimmäisessä maailmansodassa käyttöön ottama nimitys rintamalinjojen välisestä alueesta. Danis Tanovic elokuvassa Ei kenenkään maalla tapaavat lopulta sekä YK:n että kansanvälisen lehdistön edustajat. Vaikka alku oli toiveikas eivät kaksi elokuvan päähenkilöä pystyneet tuomaan sodan osapuolia yhtään lähemmäksi toisiaan. Elokuva päättyy sekasortoon, jonka jälkeen kaikki lopulta hylkäävät tuon maan ja jättävät miinoitetun serbisotilaan odottamaan kuolemaansa. Lopussa näemme melkein unenomaista ilmakuvaa tuosta sotilaasta, joka näyttää alistuneen kohtaloonsa.

Tosia-asia on, ettei sotimiselle tule loppua sotimalla, sen historia on opettanut. Tanovicin elokuvassa sodan mielettömyyttä pohditaan osittain rauhantekijöiden näkökulmasta. Koska YK on järjestönä hyvin iso, se on myös hidas liikkeissään. Tällaisen kuvan elokuva antaa.  Järjenvastaisten voimien vastapainoksi YK:n joukot edustavat jälleenrakennusta ja toivoa siitä, ettei siviilejä koskaan jätettäisi sodankäynnin jalkoihin.

Elokuva pyrkii näyttämään noiden sotilaiden ponnistelut hivenen hullunkurisessa valossa. Vallanpitäjät olivat laittaneet liikkeelle sotakoneiston joka nielaisi kaiken tielleen sattuvan. Lukemattomat sotilaat uhrautuivat kansakunnan ylpeyden ja vallanhimon puolesta eikä tämä ollut sodan kaikkein pimein puoli.

Kuten satiirissa hyvin usein tapahtuu, ei tälläkään elokuvalla ole onnellista loppua. Sitä odottanutta katsojaa odottaa järkyttävä loppuratkaisu, joka tekee tyhjäksi kaiken, minkä perustalle elokuvaa oli rakennettu. Tämän takia elokuva jää elämään katsojan mieleen pitkäksi aikaa. 

Elokuva pähkinänkuoressa

  • Alkuperäinen nimi: No Man’s Land
  • Ohjaaja: Danis Tanovic
  • Käsikirjoitus: Danis Tanovic
  • Julkaisuvuosi: 2001
  • Genre: sota
  • Palkinnot: 1 Oscar (Academy Awards) 1 Golden Globe
  • Näyttelijät: Branco Djurik, Rene Bitorajac, Filip Sovagovic, Georges Siatdis, Katrin Cartlidge

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *