Shine on australialaista tuotantoa oleva psykologinen draamaelokuva, jonka pääosaa mielensä kanssa kamppailevasta pianistista voi pitää eräänä Geoffrey Rushin tähtihetkistä. Elokuvaan kuuluu olennaisena osana pianomusiikki, jota kuulemme sekä elokuvan soundtrackillä, että pääosan esittäjän itsensä soittamana. Elokuva menestyi elokuvateattereissa kohtuullisen hyvin, ainakin vaatimattomaan budjettiinsa verrattuna.
Elokuvan alkukohtauksessa eletään ehkä 1970- tai 1980-lukua. Vanheneva David Helfgott (Geoffrey Rush) matkaa kaatosateessa tupakan alati palaessa hänen huulipielessään. Hän saapuu Moby’s nimiselle kahvilalle, jonka asiakkaissa Davidin epämääräiset ja sekavat puheet herättävät ensin hämmennystä sitten ilahdusta. Kuvakulma vaihtuu nelikymppiseen Davidiin myöhemmin elokuvan edetessä.
Murrosikäinen David soittaa Frederick Chopinin pianokonserton pienimuotoisessa pianokilpailussa ja tekee suuren vaikutuksen tuomaristoon. Isä Peter (Armin Mueller-Stahl) seuraa poikansa edesottamuksia kauempaa yleisön joukosta. Helfgottien perhe asuu köyhällä juutalaisella asuinalueella Australian Adelainessa. Davis on viettänyt lapsuutensa tiukasti Isä Peterin holhouksessa. Peter haluaa tarjota pojalleen mahdollisuuden, jota hänellä itsellään ei ollut. Hän on iskostanut poikansa mieleen, kuinka tärkeää on voittaminen, jos haluaa menestyä.
David haluaisi soittaa Rahmaninovia mutta Peter pitää sitä liian vaikeana kappaleena. David saa uuuden pianonsoiton opettajan Ben Risenista, jonka mielestä poika tarvitsee ammattimaisen mentorin. Peterillä ei kuitenkaan ole varaa maksaa poikansa opintoja.
David musiikkiharrastus saa hyvän alkusysäyksen, kun hän pääsee soittamaan isommalle näyttämölle Australian kansallisessa pianokilpailussa. Esityksensä jälkeen David tapaa kuuluisan viulistin Isaac Sternin, joka tarjoaa hänelle mahdollisuutta opiskella Amerikkalaisessa eliittikoulussa. Tilaisuus on ainutlaatuinen, mutta Peter ei aio päästää poikaansa. Kaikesta huolimatta David ei halua joutua eroon perheestään eikä juutalaisesta yhteisöstään. Isä ja poika riitaantuvat ja poika marssii ulos ovesta. Tämän jälkeen David saa erikoisen kohtauksen, joka kertoo orastavasta sairaudesta.
Ainoastaan isälle osoitettu uskollisuus on nyt Davidin menestyksen tiellä. Neuvostoliiton ystävyysseuran järjestämässä varainkeruutilaisuudessa David tapaa kirjailija Katherine Prichardin (Googie Withers), josta tulee pojan sydänystävä ja innoittaja. David soittaa Prichardille tämän asunnolla, ja kuuluisa prosaisti ylistää Davidin soittotaitoa maasta taivaisiin.
David soittaa toisessa pianokilpailussa mutta häviää täpärästi itseään paljon vanhemmalle Roger Woodwardille. Kaikesta huolimatta Lontoon Royal College of Music osoittaa arvostustaan stipendin muodossa, ja pian David matkustaa Englantiin. Tämä on suuri järkytys Peterille, joka ei tämän johdosta halua enää nähdä poikaansa. Uudessa koulussa David saa uusia ystäviä ja uuden innostavan opettajan. Davidia aletaan kouluttaa suureen kansainväliseen pianokilpailuun. Davidin on tarkoitus soittaa Rahmaninovin kolmannen, jota monet pitävät vaikeana kappaleena.
Professori opettaa, että pianonsoitto on paljon muutakin kuin nuotinlukutaitoa vaan kaikki lähtee mielikuvituksesta Paineet alkavat näkyä Davidin käytöksessä ja puheissa – hän harjoittelee yöt läpeensä vain voitto mielessään. Kilpailussa David soittaa antaa lavalla kaikkensa ja lopultakin voittaa, mutta esiintyminen päättyy kohtaukseen Davidin romahtaessa lattialle. David viedään parantolaan ja hän saa siellä sähköshokkihoitoa.
Tästä edespäin David nähdään useammin mielisairaalan pihamailla ja käytävillä. Hän kuitenki pitää kiinni soittotaidostaan, mikä herättää ihastusta kaikkialla missä hän vain kulkeekin. Kun sairaalan ovet viimein aukeavat David palaa synnyinpaikkakunnalleen hoitaja Sherylin seurassa. Kohtaamme jälleen Davidin vesisateessa jatkona alkukohtaukselle.
Toisinaan lehdistö muistaa taitavan pianistin ja eräänä päivänä isä Peter saapuu tapaamaan poikaansa. Tapaamista ei voi sanoa sydämelliseksi eikä edes lohdulliseksi. Peter korostaa edelleen, kuinka onnekas hänen poikansa on ollut. Vain muutama sana vaihdetaan. David menee naimisiin Sherylin kanssa. Elokuva päättyy hautausmaalle, jonne David saa Peterin hautakiven luokse kunnioittamaan opettajaansa.
Shine piirtää nerokkaan pianistin muotokuvan, joka on väritetty, mutta ei kokonaan fiktiivinen. Ennen elokuvan katsomista on hyvä tietää, että David Helfgottin elämäntarina perustuu todellisiin tapahtumiin. Ohjaaja Scott Hicks haluaa kertoa, millaiselta tuntuu kasvaa aikuiseksi katsoen maailmaa musiikillisten silmälasien läpi.
David Helffgottin tarina on tulkittu taidokkaasti draamaelokuvan muotoon. Se kertoo Davidin elämän tärkeimmät etapit ja sen, miten hänen mielenmaisemansa muuttui vuosien kuluessa. Elokuva kertoo menestyksen ja tappion hetkistä, ja lopultakin suuresta rakkaudesta, joka viimein kosketti hänen sydäntään.
Ensimmäisessä kohtauksessa näemme vain päähenkilön silhuetin ja kuulemme hänen sekavan puheensa. Mitä maailmassa ihmiselle on tapahtunut, jotta hän menettää tällä tavoin johtolankansa? Geoffrey Rush on harjoitellut itselleen tämän erikoisen puhetyylin. Hänen tulkintansa on mestarillinen. Sanat TAISTELU ja VOITTO toistuvat useamman kerran hänen puheissaan. Ne ovat hänen isänsä peruja kuten katsoja saa myöhemmin tietää. Ne merkitsevät vain yhtä asiaa, nimittäin sitä, että vain parhaat muistetaan.
Toisinaan päähenkilö kuulostaa siltä kuin hänellä olisi kirkkaampia hetkiä, jolloin häntä voi ymmärtää. Hänellä tuntuu olevan aivan omanlaisensa elämänfilosofia, joka ei kuitenkaan ole kovin järjestyneessä muodossa hänen mielessään. Hän tuntuu erakkoontuneen, kuten monet muut, noiden lukuisien mielisairaalassa vietettyjen vuosien aikana.
Davidin kaltaiset musiikkinerot ovat jotain sellaista, joita maailma näkee ehkä kerran pari vuosisadassa. He eivät anna odottaa itseään, vaan ilmestyvät jostain täydellisestä tuntemattomuudesta. David viihtyy koskettimien äärellä ja soittaa enemmän intuitiollaan kuin nuotinlukutaidollaan. Yleisön edessä hän esiintyy varmoin ottein ja osaa jopa viihdyttää katsojakuntaa huumorintajullaan. Paine jonka alaiseksi hän esiintyessään joutuu osoittautuu musertavaksi ja enteilee sairautta myöhemmällä iällä. Mutta hän osaa yhä soittaa ja tuottaa iloa ympärilleen.
Nuorta Davidia näyttelevä Alex Rafalowicz on itsekin taitava soittaja, eikä hän näin ollen aina tarvitse sijaisnäyttelijää. Klassista musiikkia sen enempää tuntematta hänen taitonsa tekevät vaikutuksen. David saa isältään kuulla olevansa hyvin onnekas poika ja hän toistelee tätä vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Peter on kiintynyt poikaansa, jopa liiankin kanssa mutta taustalta paistaa itserakkaus, joka näkee Davidissa mahdollisuuden tuottaa kunniaa itselleen. Vaikka Peter ei itse osaa soittaa nuottiakaan klassisella musiikilla on hänelle suuri merkitys. Hänelle on suuri ja vastentahtoinen myönnytys antaa poikansa opintien ammattilaisen ohjattavaksi.
Elokuva ei anna tapahtumille selkeää ajankohtaa, mutta voisi arvata, että ollaan muutaman vuosikymmenen verran menneisyydessä. Ränsistynyt asuinrakennus jossain Adelainen lähiöalueella kertoo köyhyydestä, jossa perheen lapset ovat kasvaneet. Sellaisissa olosuhteissa tie maailmalle on kaikista vaikein mahdollinen ja vain harvat nousevat maineeseen ja kunniaan.
Musiikki musiikista kertovassa elokuvassa täytyy jollakin tavalla lyödä läpi, mutta samalla antaa tilaa kohtauksille, joissa päähenkilö itse soittaa. Soundtrack koostuu ensisijaisesti klassisesta musiikista, jonka sävy on elämänmyönteinen. Piano soi taustalla joskus hyvinkin hiljaa ja huomaamattomasti ja tulee pintaan vain silloin kun ohjaaja haluaa kiinnittää katsojan huomion siihen. Elokuvan värimaailmaan kuuluvat luonnonläheiset sävyt mutta toisinaan korostetaan sinisyyttä tunnelman luojana. Sateisissa kohtauksissa on jotain vertauskuvallista, sillä sateella voidaan viitata uuden elämän syntymiseen tai puhdistautumiseen.
Kun näemme Davidin suuren flyygelin äärellä, jotain merkittävää on tapahtunut. Davidista on tullut virtuoosi, joka soittaa maailmanhistorian vaikeimpia kappaleita. Mutta hän viettää yhä enemmän aikaa yksinään. Hän kerää tyttöjen huomion mutta ei tunnu perustavan paljoa rakkaudesta.
Juutalaisuus ei näy sen kummemmin Helffgottien elämäntyylissä tai tavoissa, mutta Peterin elämässä on kuitenkin sijaa korkeammalle voimalle. Maanläheisen elämänkatsomuksensa isä siirtää myös Davidille emmekä kuule alun jälkeen sanallakaan viittausta Jumalaan tai johdatukseen. David käy kuitenkin läpi juutalaisen aikuistumisen riitin, jota kutsutaan Bar Mitsvaksi. Tämä tapahtuma tuntuu tosiaan muuttavan Davidia. Nimittäin tässä kohdin myös Davidin näyttelijä vaihtuu vanhempaan nuoreen aikuiseen Alex Rafalowicziin.
Isä Peter ei tunnusta ketään auktoriteettia ehkä ei edes Jumalaa. Hänelle Davidin ympärillä pyörivät ihmiset tuntuvat hänestä teeskentelijöiltä, jotka johtavat hänen poikansa huonoille poluille. Yhdessä asiassa he ovat kuitenkin yhä samaa mieltä, nimittäin musiikista, joka auttaa kohtaamaan maailman haasteet ja joskus se voi olla ainoa ystäväsi.
Katherine Prichard on merkittävä hahmo tässä elokuvassa. Hänestä David löytää sydänystävän ja inspiraation lähteen, jolle hän voi avautua kaikissa elämänsä asioissa. Hän osaa kannustaa juuri oikealla tavalla ja jakaa lapsuuden muistonsa pojan kanssa.
Isä Peterin ei ankaran kasvattajan rooli ei yllä fyysiseen väkivaltaan asti. Kun Peter sitten ainoan kerran katsoo oikeudekseen pahoinpidellä poikansa hän ylittää rajan ja syvä juopa avautuu heidän välilleen. Pojassa on nyt jotain, mitä Peter ei voi sulattaa. Tässä kohdassa elokuvan sävy vaihtuu tummempiin, sillä eripuran siemen on nyt kylvetty heidän välilleen. Isästä on tullut pelottava hahmo, jota David ei enää täysin ymmärrä. Ensimmäistä kertaa David tuntee mielensä järkkyvän ja maailma tuntuu sulkeutuvan hänen ympärillään.
Elokuvaan kuuluu rakkaustarina kuten draamaelokuvissa yleensä. Sylvia on viehättävä ihminen pidättyväinen ja sydämellinen ja tuntuu ymmärtävän Davidin kaltaisia ihmisiä. Vaikuttaa siltä, että jos David ei olisi joutunut mielisairaalaan heidän tiensä eivät ehkä koskaan olisi kohdanneet. David tarvitsee nyt kokopäiväistä hoitajaa, sillä hän ei enää suoriudu arkista askareistaan ja tähän tarkoitukseen Sylvian luonteenlaatu sopii passelisti.
Davidin ja Peterin yhteenotto muuttuu perhetragediaksi, mutta tilannetta ei ovi enää pelastaa. Kun David riidan päätteeksi astuu ulos kotinsa ovesta, hän uhmaa ensimmäisen kerran isänsä arvovaltaa. Tämä synkkä kohtaus vaihtuu sateiseen Lontooseen, jossa Royal School of Music sijaitsee. John Gielgud näyttelee taidolla Cecil Parkesia, joka oli Davidin mentori Lontoossa. Parkesin vapaamuotoinen tapa opettaa pianon soittoa tekee vaikutuksen katsojaankin.
Elokuvan vaikuttavimmassa kohtauksessa David soittaa mykistyneelle yleisölle Rahmaninovin kolmannen. Taustaäänet vaikenevat ja kamera näyttää hänen kasvonsa lähikuvassa. Ohjelmanumero kestää useita minuutteja ja hien valuessa hänen otsaltaan on selvää, että hän todellakin antaa kaikkensa. Kohtaukset, joissa päähenkilö itse soittaa ovat todellisia näytteitä teknisestä taituruudesta olkoonkin että ne ovat vain lavastettuja ohjelmanumeroita.
Kunnianhimo saa Davidin unohtamaan, ettei yksinään tarvitse elää, ja että elämässä on muutakin tavoittelemisen aihetta. Elokuvaa voi pitää eräänlaisena kasvutarinana, joka on jaettu useampaan eri vaiheeseen. Mielestäni on hyvä ratkaisu jakaa päähenkilön elämän vaiheet kolmen eri näyttelijän kesken. Näistä Elokuva-akatemia on nostanut esiin vain Geoffrey Rushin suorituksen. Yleensä päähenkilön kehityskaari kulkee positiiviseen suuntaan – päähenkilö oppii jotain tärkeää elämästä ja ihmisenä olemisesta. Mutta Davidin mieli palaa toistuvasti menneisyyteen, siihen aikaan kun hänen isänsä vielä opetti häntä. Vaikka Davidin mieli tuntuu ottaneen takapakkia, hänen soittotaitonsa todistaa, että valo palaa vielä kirkkaana.
Davidn mielisairaus ei ole kohvin pahaa laatua. Enemminkin näyttää siltä, että David vain kohtasi vanhuuden höperyyden aiemmin kuin muut. Geoffrey Rushille on kirjoitettu tärkeä rooli mutta Alex Rafalowiczin suoritusta ei voi aliarvioida. Näyttelijänvaihdos sujuu onnistuneesti eikä vähiten näiden kahden näyttelijän suuren yhdennäköisyyden ansiosta.
Elokuva pähkinänkuoressa
- Alkuperäinen nimi: Shine
- Ohjaaja: Scott Hicks
- Käsikirjoitus: Jan Sardi, Scott Hicks
- Julkaisuvuosi: 1996
- Genre: draama
- Palkinnot: 1 Oscar (Academy Awards), 1 BAFTA, 1 Golden Globe
- Näyttelijät: Geoffrey Rush, John Gielgud, Alex Rafalowicz, Armin Mueller-Stahl, Sonia Todd, Noah Taylor, Googie Withers