Ruusun nimi on italialaisen kirjailijan ja filosofin Umberto Econ samanimiseen romaaniin perustuva rikostarina ja mysteeri keskiaikaisessa miljöössä. Sean Connery vastaanotti paljon ylistystä elokuvan keskushenkilönä mm. Britannian elokuva-akatemian BAFTA-palkinnon muodossa. Se on myös koskettava munkkiluostarin elämänmenon kuvaus pikkutarkkoine lavasteineen ja taidokkaine näyttelijänsuorituksineen.
Elokuvan kertojan ääni kuuluu korkeaan ikään ehtineelle Adsolle, joka muistelee nuoruutensa tapahtumia. Elokuvan alussa William (Sean Connery) ja Adso (Christian Slater) taittavat matkaa1300-luvun Italian karuissa maisemissa. Heidän määränpäänsä on syrjäinen benediktiiniluostari, jossa he saavat tutkittavakseen nuoren munkin hämäräperäisen kuoleman. Luostarissa heitä on jo osattu odottaa ja he saavat lämpimän vastaanoton. He saavat katon päänsä päälle ja William johdattelee teini-ikäisyyttä lähestyvän Adson luostarin tapoihin.
Ensimmäiseksi elokuva esittelee luostarin Apotin (Michael Lonsdale) ja hengellisen johtajan, jonka nimeä tarina ei mainitse. sekä sokean Jorgen (Feodor Chaliapin Jr). Roomasta asti luostarin tapahtumat ovat vetäneet pyhän Inkvisition huomion ja luostari odottaa Paavin lähettiläitä.
Tarkkanäköinen William painaa mieleensä epätavallisia tapahtumia, jotka kertovat, että kaikki ei ole kohdallaan. Williamin on tarkoitus hillitä polemiikkia munkkien keskuudessa, sillä jopa Apottikin uskoo yliluonnollisen läsnäoloon. Jotkut epäilevät kuolemia ennusmerkeiksi maailmanlopusta. William näkee kuolemassa haastavan arvoituksen, jonka hän haluaa ratkaista. Aluksi William pitää tornista pudonneen munkin kuolemaa onnettomuutena. Mutta kun toinen ruumis löytyy, hän tulee toisiin ajatuksiin.
Ensimmäisessä jumalanpalveluksessa pappi saarnaa naurun jumalattomuudesta, ja kuvassa vilahtavat sokean Jorgen ja hänen oppipoikansa Venantiuksen kasvot. Sitten kesken kaiken saapuu tieto nuoren noviisin kuolemasta, ja tämä saa Williamin miettimään ovatko nämä ”onnettomuudet” yhteydessä toisiinsa.
Omalla etsintäretkellään Adso tutustuu kyttyräselkäiseen Salvatoreen (Ron Perlman), joka on jollain tavalla yksinkertainen tai mielenvikainen. Adso ja William pääsevät tutustumaan luostarin kirjastoon. Kirjastonhoitaja antaa heidän tutkia käännöksiä, joita sekä Adalmo että Venantius olivat tehneet ennen kuolemaansa. Mutta missä ovat kaikki kirjat ja mihin johtaa pieni ovi kirjaston perällä? Käy ilmi, että Apotti itse oli kieltänyt kaikkia muita kuin kirjaston hoitajia kulkemasta tästä ovesta.
Epäilyksen alla on nyt myös kalpeakasvoinen apulaiskirjastonhoitaja Berengar, jonka käytöksessä on jotain hämärää. William uskoo arvoituksen ratkaisun löytyvän hänestä.
Mutta seuraavaksi Berengar löydetään kuolleena, ja William uskoo myrkytyksen mahdollisuuteen. Selviää, että sekä Berengar, Adalmo, että Venantius olivat tutkineet samaa kiellettyä kirjaa.
Adso tapaa nuoren tytön (Valentin Vargas), joka on jotenkin löytänyt tiensä luostarin muurien sisäpuolelle. Nuo kaksi intohimoista nuorukaista ottavat kaiken irti lyhyestä ajasta, joka heille on annettu. Adso ja maalaistyttö viettävät yhdessä yhden intiimin hetlen ja rakkaus leimahtaa. Aamulla tyttö on kadonnut, mutta Adso tuntee ensimmäisen kerran elämässään olleensa rakastunut.
Inkvisiition jo ollessa matkalla Apotti pyytää Williamia keskeyttämään tutkimukset. Inkvisition matkassa kulkee Bernardo Gui, jolla on valta tuomita William keretttiläisyydestä. William ja Adso löytävät tiensä maanlaiseen tunneliin, joka johtaa suurenmoiseen kirjastoon. Adso ja William harhatuvat kauas toisistaan labyrinttiin, mutta neuvokkuutensa ansiosta he löytävät tiensä ulos.
Bernardo Gui asettaa kyttyräselkäisen Salvatoren, Remigion ja nuoren maalaistytön syytteeseen luostarin tapahtumista. Bernardo julistaa löytäneensä luostaria riivaavan pahuuden. Oikeudenistunto järjestetään, mutta ennen sitä Inkvisitio käy tiukan väittelyn siitä omistiko Jeesus jotakin elinaikanaan, ja mitä kirkon tulisi omistaa. Tuomitut pakotetaan tunnustamaan ja heidät aiotaan polttaa roviolla. Myös William asetetaan syytteeseen.
Ratkaisun hetkellä William ja Adso pakenevat salaovesta kirjastoon, jossa he löytävät sokean Jorgen. Hänen motiivinsa tappaa sisältyvät tiettyyn antiikin komediaan, joka sallii nauramisen ilmaisun välinenä. Hän uskoo, että nauraminen on perkeleestä, ja että se pitäisi tukahduttaa. Kaikki murhatut tutkivat tuota samaa kiellettyä kirjaa ja kuolivat myrkkyyn, jonka Jorge oli sivellyt kirjan sivuille. Kirjastossa syttyy tulipalo, joka tuhoaa kaikki vanhat kirjoitukset. Tuli tarttuu Jorgen kaapuun ja hän palaa kuoliaaksi. Bernardo Gui pakenee paikalta, mutta vihaiset kylänihmiset, työntävät hänen vaununsa alas jyrkänteeltä ja tämä kuolee. William pelastautuu palavasta kirjastosta vain muutama pergamenttirulla käsissään. On aika lähteä paluumatkalle. Adso ja William eroavat toisistaan. Adso näkee nuoren rakkautensa viimeistä kertaa matkan varrella.
Umberto Econ tiiliskiven paksuisesta alkuperäisteoksesta on ollut varmasti vaikeaa erottaa se kaikkein olennaisin. Romaanin tiivistäminen kahden tunnin elokuvaksi edellyttää taiteellisia vapauksia. Ruusun nimi on jännittävä murhamysteeri, jossa edetään tiukasti kohti apokalyptista loppuhuipentumaa. Ruusun nimessä on menneeseen maailmaan sijoittuvan seikkailun henkeä.
Ääniraitaa hallitsee aikakauteen sopiva jousisoitinmusiikki, joka saa paikka paikoin painajaismaisia sävyjä. Kaikesta huolimatta musiikki on omaperäistä ja toimii tunnelman rakentajana oikein hyvin. Musiikki kuitenkin pysyttelee taustalla ja katsoja joskus aivan huomaamattaan havaitsee sen läsnäolon.
Vuosi 1327 tarkoittaa sitä, ettemme elä aivan pimeintä Keski-Aikaa. Miljöö on Pohjois-Italia ja Umberto Eco ammentaa paljon kotimaansa historiasta ja katolisen kirkon menneisyydestä säästyneistä dokumenteista. Luostari oli sivistyksen koti, jossa munkit kaikessa hiljaisuudessa kopioivat tärkeitä Raamatun kirjoituksia kansankielelle. Luostarin uskoisi olevan turvapaikka maailman pahuudelta, mutta Econ mukaan näin ei aina ole ollut.
Tuohon aikaan kristinusko ja pakanallisuus kävivät taitelua ihmisten sydämissä. Henkimaailma on jollain tavalla aina läsnä tässä elokuvassa, vaikka Umberto Econ kirjaan perustuva käsikirjotus pitää elokuvan vahvasti kytkettynä maalliseen.
Tarinan kaksi päähenkilöä esitellään katsojalle lohduttomissa maisemissa, mistä ei aivan heti tule mieleen italian maaseutu. Sean Conneryn harmahtavasta hahmosta ei voi erehtyä, mutta kuka onkaan hänen seuralaisenaan? Adsoa näyttelevästä Christian Slaterista ei ole paljon kuultu tämän elokuvan jälkeen. Sean Connery tekee vahvan roolisuorituksen Adson kokeneena mentorina. Harmaantuva opettajahahmo tuntuu olevan kuin hänen toinen persoonansa. Hänen olemuksensa huokuu mielenrauhaa ja elämänviisautta.
Pian saadaan näkyviin luostarin jylhät muurit, joiden sisäpuoli toimii elokuva näyttämönä. Aluksi paikka näyttää elottomalta ihmiset elävät omaa elämäänsä kukin omassa piilopaikassaan. Ohjaaja on käyttänyt harmaan sävyjä juuri köyhyyden kuvailemiseen. Toisinaan aurinko valaisee kylmällä loisteellaan luostarin sisäpihan. Yöaikaan maisema tuntuu huokuvan sinisiä sävyjä, joka onkin erittäin hyvä tehokeino. Elokuvasta suuri osa on kuvattu niukassa valaistuksessa, melkein pimeydessä kynttilä ainoana valonlähteenä.
Munkit saattavat ulkonäöltään järkyttää odottamattoman katsojan, he ovat selibaatissa elävää väkeä askeesissa piinattuja sieluja, joiden kasvoihin kokemus on uurtanut syvät juonteet. Ihmiset tuntuvat vanhetessaan saavan yhä kauheampia piirteitä. Osa hahmoista tuntuu kuin karanneen jostain hullujenhuoneelta tai parantolasta sellaisesta paikasta, jonne tällaiset ihmiset pelon vuoksi suljetaan.
Jumalanpalvelus on lavastettu pidettäväksi latinan kielellä ja tämä lisää elokuvan painoarvoa ja sytyttää rukoushuoneen jylhät kaaret eloon.
Rekvisiittaan kuuluvat munkkien kaavut ja erilaiset uskonnolliset artefaktit, kynttilät, maalaukset ja reliefit. Ensikosketus luostariin yllätti minut perusteellisesti, sillä elämää kuhisevan yhteisön sijaan luostari on hylätyn kirkon tapainen paikka, josta elämä on aikoja sitten kaikonnut. Erikoiset kuvakulmat korostavat luostarin muurien korkeutta suhteessa ihmishahmoihin. Luostarin läheisyydessä elää ihmisiä kaikessa kurjuudessaan, eikä heidän läsnäoloaan sallita luostarin muurien sisäpuolella.
Apotti on benediktiinimunkki ja kunnioitusta herättävä hahmo, eikä katsojalle heti tule mieleen epäillä häntä murhaajaksi. Tutustumme ikivanhaan Jorgeen, joka sokeanakin tuntuu näkevän enemmän kuin muut. Luostarissa tuntuu vallitsevan jonkinlainen hierarkia, jossa kokemusta arvostetaan yli kaiken.
Munkeilla tuntuu olevan vankka usko pahojen voimien läsnäoloon, jopa jonkinlaiseen kiroukseen. Tällainen ajattelu on omiaan luomaan sekasortoa. Ubertine on yksi näistä kansankiihottajista ja suurista epäilijöistä. Hänen sanansa vetoavat nuorempiin munkkeihin. Apotti kuitenkin pitää veljeskunnan rivejä kassassa kokemuksensa ja kirkkaana palaavan järjen liekkinsä turvin.
Bernardo Gui edustaa korkeinta oikeutta maan päällä ja hän on asemassaan tärkein heti paavin jälkeen. Rikos pyhien miesten asuinsijoilla herättää koko valtakunnan kiinnostuksen. Keskiaikaiset uskonriidat koskivat usein tavallisen ihmisen käsityskyvyn ylittäviä asioita.
William on taitava ihmismielen tulkki ja tuntija, joka tuntuu näkevän veritekoja verhoavan salamyhkäi-syyden taakse. Hänen esikuvanaan on perinteisenä oppi-isänä tunnettu Arthur Conan Doyle ja hänen mestarisalapoliisiinsa Sherlock Holmes. William etsii rikokselle motiivia, sillä se voisi viime kädessä johtaa hänet murhaajan luo. Rikoksen taustalla tuntuu olevan paljon katkeruutta ja kateutta, jopa äärimmäistä vihamielisyyttä.
Tutun salapoliisitarinan kehikkoon rakennettu Ruusun nimi tekee kunniaa Umberto Econ työlle ja ajatuksille. Lopputulemaa on vaikea nähdä ennakolta, kuten aidossa ja oikeassa rikostarinassa yleensä.
Salapoliisitarinahan etenee siten, että katsojalle paljastetaan vähän kerrassaan palasia totuudesta. Päähenkilö seurailee johtolankoja eikä etukäteen voi tietää mihin ne johtavat. He tapaavat monta sellaista ihmistä, jotka voisivat olla tuo etsitty rikollinen. Kuitenkin syyllinen paljastuu vasta lopussa.
Kun lähestymme loppuratkaisua Adson henkinen muutos tulee yhä selvemmin esille. Hän astunut uuteen jännittävään pahuuden täyteiseen maailmaan. Hänen aikansa oppilaana ja Williamin suojattina on päättymässä, ja hänen pitää ottaa vastuu omista teoistaan. Tarinan myötä Adso joutuu uskomaan, että maailmassa tapahtuu jotain rikollista selittämätöntä pahaa.
Tärkeimmät todisteensa William ja Adso löytävät juuri tuosta ikivanhasta kirjastosta. Kirjaston tunnelma tekee suuren vaikutuksen Adsoon, sillä hän näkee varmasti ensimmäistä kertaa munkin kallisarvoisessa työssään. Kirjoista voi lukea kaikenlaista sellaistakin mitä ei ollut tarkoitettu ihmisen tietoon.
Umberto Econ kirjassa Adso muistelee noita hetkiä tytön kanssa suurella katumuksella. Mutta he tapaavat vain tuon yhden ainoan kerran, jolloin intohimo saa heidät väräjämään ja tukeutumaan toisiinsa. Tuon tapaamisen jälkeen Adsolla on jotain tunnustettavaa opettajalleen. William kuitenkin osoittaa ymmärrystä Adson hairahdukselle. Tämä saa hänet avautumaan menneisyydestään ja hän kertoo olleensa itsekin joskus rakastunut. Kaikesta huolimatta William kieltää Adsoa sekoittamasta rakkautta himoon. Ruusun nimi jää elokuvassa epäselväksi, hän on elämässä valinnut toisen tien.
Elokuvan puoliväliä kohden ohjaaja pitää katsojaa tiukasti otteessaan tiputtelemalla vain vähäisiä tiedonmurusia. Tunnelma tiivistyy käsin kosketeltavaksi. Kuulemme ja näemme kaiken Adson perspektiivistä
Inkvisiitio vierailusta minulle jäi kirjan lukemisen jälkeen hiukan hullun kurinen kuva. Kirkonmiehet ottivat tosissaan yhteen ja kumpikin osapuoli puolustaa kiihkeästi kantaansa. Paljon itserakkautta, ahneutta ja keinottelua oli pesiytynyt tuohon paavin toimielimeen. Fransiskaanitkin antautuivat vakaumuksella tuohon väittelyyn, jonka lopulla osapuolet olivat valmiina hyökkäämään toistensa kimppuun.
Loppunäytöksessä William ja Adso tapaavat Jorgen pimeässä huoneessa. Jorge paljastaa motiivinsa, mistä suuren osan William oli jo arvannutkin. Jorgen vihamielisyys kohdistuu komediaan, näytelmään, joka pitää naurua ihmisluontoon kuuluvana. Jorgen mukaan ilman pelkoa paholaisesta ei voi myöskään uskoa Jumalaan.
Umberto Eco näkee keskiaikaiset luostarit hyväntekeväisyyttä harjoittavina laitoksia. Tämän tarve on tietenkin omaksuttu Jeesuksen opetuksista ja koodattu sittemmin munkkien opinkappaleisiin.
Elokuva pähkinänkuoressa
- Alkuperäinen nimi: Der name der rose
- Ohjaaja: Jean-Jacques Annaud
- Käsikirjoitus: Umberto Eco, Adrew Birkin, Gerard Brach
- Julkaisuvuosi: 1986
- Genre: draama, mysteeri, seikkailu
- Palkinnot: 1 BAFTA
- Näyttelijät: Sean Connery, Christian Slater, Michael Lonsdale, Feodor Chaliapin Jr., Valentin Vargas, Ron Perlman