Kirjan ilmestymisestä sen saapumiseen valkokankaalle ehti kulua lähes 20 vuotta. Mutta lopputulokseen voi todellakin olla tyytyväinen. Leffa on erinomainen kuvaus sairaalan elämästä ja aikakaudesta, jota elettiin sairaalan ovien ulkopuolella. Kaksi veteraaninäyttelijä ottaa tässä elokuvassa mittaa toisistaan. Elokuva on mieleenpainuva osoitus siitä, kuinka tarina herää uudestaan eloon elokuvateattereissa. Elokuva oli sekä kaupallinen-, että arvostelumenestys.
Tarina alkaa kuvauksella New Yorkin Bronxin kaupunginosan lapsista, joista yksi on Leonard, elokuvan päähenkilö. Takauma vie vuoteen 1939 kolmekymmentä vuotta ennen varsinaisia tapahtumia. Leonardin kaksi hyvää ystävää Oliver ja James panevat merkille sairauden ensi oireet. Alussa kerrotan lyhyesti miten sairaus pikkuhiljaa otti vallan kun Leonardin ote todellisuuteen oli kirpoamassa.
Elokuvassa loikataan vuoteen 1969 Bainbridgen sairaalaan, joka on elokuvan näyttämönä. Neurologi Malcolm Sayer (Robin Williams) saapuu Bainbridgen johtokunnan eteen avoimen työpaikkailmoituksen perässä. Hänen esiintymisensä tekee vaikutuksen, ja hän saa paikan lääkärinä. Sayerin toimenkuva valkenee pian hänelle. Hän tulee viettämään seuraavat vuotensa katatonisessa tilassa olevien potilaiden parissa.
Lucy on sairaalan uusin tulokas. Hän vaikuttaa muiden potilaiden tavoin poissaolevalta, eikä häneen saa katsekontaktia. Tarpeeksi kauan yritettyään Sayer saa Lucyn reagoimaan läsnäolonsa. Tämä tarkoittaa sitä ettei Lucy ole kaiken aikaa täysin poissa, ja että pinnan alla tapahtuu paljon asioita. Muut potilaat reagoivat samalla tavoin esimerkiksi musiikkiin tai kirjaan, jota luetaan heille.
Iltaisin Sayer palaa asunnolleen ja omistaa aikansa biologian tutkimukselle. Sayer uskoo saaneensa aikaan yhteyden, mutta sairaanhoitaja Eleonoraa (Julie Kavner) lukuun ottamatta muu henkilökunta vaikuttaa epäileväiseltä. Ajatukset näyttävät kohtaavan vaikkei heidän välillään ole suurta kiintymystä. Eleonorasta tulee Sayerin tukipilari, sillä hän uskoo Sayeriin.
Sayerin katse kiinnittyy pyörätuoliinsa tiukasti kahlehdittuun Leonardin (Robert de Niro), jota hänen äitinsä hoitaa kokopäiväisesti. Leonard ei ollut puhunut sanaakaan sitten saapumisensa sairaalan 30 vuotta sitten.
Tutkimalla arkistoja Sayer huomaa, että potilaita yhdistää aivokalvontulehdus, joka oli levinnyt epidemian tavoin kymmeniä vuosia sitten. Hän tietää olevansa oikeilla jäljillä, kun hän saa teorialleen vastakaikua vanhalta kollegaltaan. Sayer aloittaa tarkemmat tutkimuksen Leonardin kanssa mittaamalla aivosähkökäyriä. Ne paljastavat että Leonard reagoi voimakkaasti kuullessaan oman nimensä.
Kaikki palautuu lääkitykseen, jota kaikki potilaat saavat päivittäin. Sayer saa tietää uudesta lääkkeestä, jota käytetään parkinsonin taudin hoitoon ja saa idean kokeilla sitä omiin potilaisiinsa. Sayer perustelee teoriansa hyvin johtokunnan edessä ja saa luvan aloittaa kokeilunsa. Vahvan annoksen jälkeen ei mene kuin yksi yö kun saa Sayer saa tietää Leonardin poistuneen omatoimisesti sängystään. Vielä enemmän hän hämmästyy, kun Leonard ryhtyy puhumaan. Leonardin ja hänen äitinsä tulevat taas yhteen 30 vuoden tauon jälkeen.
Kun Leonard katsoo itseään peiliin hän järkyttyy näkemästään muutoksesta. Hänen ensiaskelensa ulkona raittiissa ilmassa on täynnä riemua ja hämmennystä. Sayer ja Leonard matkaavat kaupungin halki ja he löytävät vanhan koulurakennuksen ja puistonpenkin, johon Leonard oli kaivertanut nimensä. He istuvat hetken aikaa penkillä kirkkaassa auringon paisteessa.
Kun lääkettä kokeillaan muihin potilaisiin seuraa samanlainen ilmiö. Heissä tapahtunutta muutosta aletaan kutsua heräämiseksi. Kaikki katatoniset potilaat alkavat tuntea ja käyttäytyä kuin oikeat ihmiset. Leonard rakastuu ensimmäisen kerran Paula (Penelope Ann Miller) nimiseen sairaanhoitajaan. He viettävät tiiviisti aikaa yhdessä. Mutta he eivät edelleenkään saa poistua yksin sairaalan alueelta, ja tämä vaivaa Leonardoa.
Sitten tapahtuu jonkinlainen käänne pahempaan. Leonardia alkavat piinata voimakkaat pakkoliikkeet. Hän saa hallitsemattomia vihanpurkauksia ja kylvää sekasortoa potilaiden keskuuteen. Hän tarvitsee nyt toisen ihmisen kosketusta ”pysyäkseen hereillä”. Lääke ei toimi niin kuin pitäisi. Aluksi Sayer haluaa muuttaa annostusta, mutta saa huomata, ettei sillä ole vaikutusta. Leonard menettää jälleen otettaan todellisuudesta. Kun hänen tilansa edelleen pahenee, lääkekokeilu päätetään lopettaa. Sairaalan elämä palaa ennalleen ja potilaat katatoniseen tilaansa. Kukaan ei tiedä, mikä meni pieleen. Oliko vika lääkkeessä vai taudinkuvan diagnoosissa? Vai oliko herääminen noin pitkästä unesta sittenkin vain liikaa heidän mielenterveydelleen?
Heräämisiä on poikkeuksellinen draamaseikkailu, joka antaa, mielikuvituksen lentää, eikä sitä kannata ottaa kaikilta osin tosissaan. Elokuvan käsikirjoitus perustuu tositapahtumiin, mutta ohjaaja lienee ottanut tiettyjä vapauksia. Kahden hyvin erilaisen legendan saaminen elokuvan pääosiin luo pohjan sykähdyttävälle tarinalle. Tarina vie kiehtovalle matkalle tietoisuuden alkulähteille ensin musertavaan hämärään mutta kuitenkin lopulta takaisin valoon.
Katatoninen tila viittaa joukkoon oireyhtymiä, joissa potilas menettää yhteyden todellisuuteen ilmeisesti jonkin mieltä järkyttävän tapahtuman surauksena. Leonard on hyvä esimerkkitapaus – hän tuntuu olevan yhdellä kertaa läsnä, mutta kuitenkin poissa. Tämä elokuva osoittaa, että palaaminen katatonisesta tilasta ei ole kokonaan science fictionia. Eli elokuvan suurin ihme tuntuu tapahtuvan, kun potilas ”avaa silmänsä” ja alkaa nähdä maailman toisella tavalla.
Elokuvan alussa seurataan kappaleen matkaa 10-vuotiaan Leonardin edesottamuksia. Leonard kaivertaa vapisevin käsin nimensä puiston penkkiin. Tässä on jotain enteellistä sillä myöhemmin Leonard osoittaa elonmerkkejä vain kuullessaan oman nimensä. Ohjaaja haluaa katsojan kiinnittävän huomionsa siihen, ettei Leonard ollut vajavainen syntymästään lähtien.
Elokuvan johdanto on harmaasävyinen luultavasti siksi, että halutaan korostaa aikakautta jolloin elokuvan-tekijät kuvasivat maailman mustavalkoisena. Luonnonvalo yhdistyy noihin harmaisiin kuvastoihin persoonallisella tavalla.
Ensimmäisessä kohtauksessa kuvaan on mahdutettu kaupungin silhuetti tehtaanpiippuineen ja pilvenpiirtäjineen, sekä massiivinen rautatiesilta. Huomio kiinnittyy lavasteisiin ja kostyymeihin, joiden käytössä ei ole säästelty. Tallainen tapa aloittaa elokuva takaumalla on tullut minulle tutuksi blogini parissa.
Nuoren Leonardin taudin oireet ovat kuin parkinsonissa, käsien hallitsematon vapina tekee lopulta oppimisen mahdottomaksi. Hänen opettajansa onkin ensimmäinen, joka huomaa Leonardin ahdingon.
Elokuvassa on kaksi päähenkilöä, mikä ei ole aivan epätavallista. Mutta kumman heistä kehityskaari on vahvempi? Kumpi heistä jättää katsojaan syvemmän vaikutuksen. Katsoja voi miettiä kumpi heistä loppupeleissä vie pisteet kotiin seuratessaan sydämensä ääntä.
Barnbridgen sairaala on modernin virastorakennus, joka ei ulkoapäin vaikuta parantolalta. Jollakin tapaa sairaala tuntuu kuitenkin vankilalta, vaikka potilaat eivät ole siellä lusimassa rangaistustaan. Ikkunat on peitetty kaltereilla eikä potilaille anneta mahdollisuutta virkistyä ulkoilmassa. Elämä Bronxin kaupungin osassa näyttäytyy lastenleikkien kautta hyvin valoisana, tarkkana kontrastina sille, mitä sairaalan seinien sisäpuolella tapahtuu. Kun kamera kulkee sairaalan käytävillä, katsoja näkee inhimillistä ahdinkoa, ja niitä kansoittavat ihmiset, joiden järjenjuoksu on aikoja sitten himmentynyt.
Nämä ihmiset eivät ole mielisairaita, vaan heidät on tuotu sairaalaan, jonkin fyysisen vajavaisuuden takia. Tuohon aikaan useimmilla taudeilla oli jo nimityksensä: MS-tauti, parkinson, dementia… Voiko tällaisia ihmisiä hoitaa, kun he kerran ovat jo menettäneet kosketuksen maailmaan.
Edistysmielisellä Sayerilla on ideoita, joiden avulla potilaiden elämästä voitaisiin tehdä parempaa. Hän on taitava ihmismielen tulkki ja näkee tietyllä tavalla sairauden lävitse. Potilaiden käytöksessä on samankaltaisuutta – potilaat kulkevat samaa rettiä ja tekevät samoja asioita päivästä toiseen. Tämä kannustaa Sayeria sukeltamaan taudin syövereihin ja lääketieteeseen, joka jo tuntee heidän oireensa. Jotkut potilaista ovat viettäneet koko pienen elämänsä osastolla, eikä heillä ole kuvaa maailman menosta. Näidenkin henkilöiden taustalla on taitavia näyttelijöitä, joille ei tuota vaikeuksia eläytyy katatoniseen hahmoon. Leonardin taudinkuva oli tuolloin arvoitus ja on sitä vielä tänäkin päivänä. Sen oireet tiedetään tarkasti, mutta taudin alkusyy jää hämäräksi.
Robin Williamsin tulkitsemana Sayer on vaatimattoman oloinen, hyväkäytöksinen ja taustalla hyvin vakavamielinen. Hänen omakotitalonsa sijaitsee ihanteellisella paikalla miehelle, joka viihtyy omissa oloissaan. Silmälasit tekevät hänestä älykkömiehen oloisen. Tuolloin Robin Williamsin tähti loisti vielä kirkkaana. Kaikki tietävät mihin murheeseen hänen elämäntarinansa päättyi.
Sayerin eriskummalliseen toimenkuvaan kuuluu diagnoosien tekeminen, mikä ei ole niin helppoa kuin voisi olettaa. Sayerin mielenmaisemaa sävyttää syvällinen usko siihen, että tällaisia ihmisiä todella voi hoitaa lääkkeiden avulla. Sayer todella uskoo omaan tieteenalaansa ja siihen että lääketieteen avulla maailmasta voidaan tehdä parempi paikka. Hän tuo sairaalan toimintatapoihin tuulahduksen vapaamielisyyttä. Hän kohtaa vastustusta ja epäluuloja muun sairaalan tiedeyhteisön taholta ja hänen tutkimuksensa vaikuttavat monien mielestä naurettavilta. Tietenkään niin hyvää lääkettä ei ole keksitty, etteikö sillä olisi sivuvaikutuksia.
Aluksi Leonard on katsojalle varmasti yhtä kaukainen kuin mitä hän oli todellisuudessa. Tässä elokuvassa Robert de Niron mielenmaisema jotain hyvin erilaista, mistä katsojat ovat oppineet hänet tuntemaan. De Niro ottaa haltuunsa vaikean roolin ilman piirunkaan vertaa ylinäyttelemistä. Leonardin tapaus on kuitenkin sieltä vaikeimmasta päästä, ja ehkä juuri siksi Sayer haluaa aloittaa kokeensa juuri hänestä.
Musiikki on elokuvan taustalla tavallaan koko ajan läsnä, ja vastaa suuresta osasta elokuvan tunnelmasta. Sävelmä luo rauhoittavan tunnelman vastapainona raskaille epätoivon sävyttämille kuvastoille. Säveltäjä ottaa musiikillaan taitavasti huomioon henkilöiden mielentilan ja ilmapiirin, joka heitä ympäröi, toisinaan jopa vaikuttaa sen syntymiseen. Elokuvassa kuullaan sikermä 1960- luvun lopun hittikappaleista. Mitä tähän elokuvaan tulee kaikki tietävät, että musiikilla on tietynlainen parantava voima.
Elokuva on tasapainotettu taitavasti näiden kahden näyttelijäntyön varaan, eikä vakavasti otettavia sivuhahmoja juuri tarvita. Kumpikin on kunnostautunut koomikkona, mutta sopivat passelisti myös vakaviin rooleihin. Robin Williams on tottunut näyttelemään hahmoja, joilla on jollakin tavalla ainoalaatuinen katsantokanta maailmaan. Hänen filosofiansa näkyy hänen koko hahmossaan, puheissaan ja tekemisissään. Usein hänen hahmonsa ovat akateemisesti kunnostautuneita ja heissä on rahtunen tiedemiestä.
Heräämisen täytyy olla potilaille varsinainen järkytys, joka voisi muistuttaa enemmän painajaista. Useita vuosia kestänyt uni luultavasti muuttaisi ihmisen persoonallisuutta pysyvästi. Tämä elokuva on kuitenkin raskaasta teemastaan huolimatta valoisa kuvaus toivosta ja rakkaudesta. Leonardin menneisyys iäksi kadotettu ja näyttäytyykö tulevaisuus vain avoimena kirjana.
Täytyy muistaa, että ihmisenä olemiseen kuuluu myös unohtaminen. Muistikuvat eivät vain keräänny toistensa päälle, vaan muistot myös katoavat vanhemmasta päästä. Mielestäni tässä elokuvassa on kyse juuri siitä, miten ihminen muistaa asioita.
Mitä ihmiskehon, jonka kehittämiseen luonto kulutti miljoonia vuosia, peukaloinnista saattaa seurata? Onko Sayer tarinan hullu tiedemies, joka tekee vaarallisia kokeita ja liikkuu alueella, jota ei vielä tänäkään päivänä ole täysin kartoitettu. Mutta Sayer on erilainen lääkäri. Hänen ensisijainen motivaationsa on auttaa näitä ihmisiä, eikä maineella tai kunnialla ole hänelle merkitystä. Aikakauden pelottavat uhkakuvat mieltä muuttavien lääkkeiden vaaroista ovat jäljellä katsojienkin mielissä. Lääkekokeilu Barnbridgen sairaalassa tulee jäämään historiaan varoittavana esimerkkinä.
Muutamien selkein piirroin ohjaaja maalaa kuvan tuosta aikakaudesta. Maailmassa tapahtui tuolloin paljon mullistavia asioita ja Leonard löytää itsensä keskeltä koko kansakuntaa ravistelevaa muutosta.
Eletään hippiliikkeen ja Rock and Rollin kulta-aikaa, eikä Leonard voi olla huomaamatta tätä. katukuvassa voi nähdä profeettoja, pitkätukkaisia vallankumouksellisia ja prostituoituja. Leonardille nykyaika on jotain täysin uutta ja ihmeellistä. Ainoa asia, joka ei tunnu muuttuneen on hänen vanha koulurakennuksensa ja puistonpenkki, jolla hän hetkeksi levähtää.
Robert de Niro panee kaiken peliin, kun hän tulkitsee Leonardin pakkoliikkeitä. Leonardin kehityskaari, josta puuttuu 30 vuotta, sulkeutuu lopulta itsensä. Lopussa hän on jälleen se sama pikkupoika, joka kaiversi nimensä puistonpenkkiin. Sitten lyhyt mutta kiihkeä hetki ulkoilmassa katoaa hänen muististaan.
Onko tarinan finaali katkeransuloinen? Viimeisessä kohtauksessa Sayer puhuu odottavalle kuulijakunnalle. Mielestäni nuo eivät ole katkeran miehen sanoja, jos ne todellakin ovat samat kuin alkuperäisteoksessa. Sayer on toki pahoillaan muutoksesta, jonka sai aikaan sairaalan potilaissa. Mutta hän on pikemminkin ylpeä siitä, että pystyi tarjoamaan yhden kirkkaan hetken heidän elämässään.
Elokuva pähkinänkuoressa
- Alkuperäinen nimi: Awakenings
- Ohjaaja: Penny Marshall
- Käsikirjoitus: Oliver Sacks, Steven Zaillian
- Julkaisuvuosi: 1990
- Genre: draama
- Palkinnot: —
- Näyttelijät: Robert de Niro, Robin Williams, Julie Kavner, Penelope Ann Miller