Past Lives on kahden korealaisen lapsen rakkaustarina, joka kertoo heidän matkastaan uuteen maailmaan kahden erilaisen elämänkatsomuksen puristuksissa. Elokuva on ohjaajansa Celine Songin esikoinen ja korealaisen elokuvaperinteen yllättäjiä. Se oli ehdokkaana useamman Oscar-palkinnon kuin myös Golden Globen saajaksi. Elokuva on niin onnistunut, että voisi väittää Song ohjaajan uran olevan vasta alkutaipaleella.
Eletään uuden vuosituhannen vaihdetta Soulissa Etelä-Korean pääkaupungissa. Samanikäiset No ja Hae kulkevat yhdessä koulumatkansa, joka mutkittelee kerrostalojen ja kasvillisuuden valtaamien katujen lomassa. Taiteilijaperheen nuorimmaisena No elää suhteellisen etuoikeutettua elämää. Päähenkilöidemme perheet ovat tuttuja toisilleen. No ja Hae leikkivät yhdessä puistossa. Koulussa he istuvat vierekkäisissä pulpeteissa ja jakavat kaikki tehtävät, jotka heille annetaan.
Paremman tulevaisuuden toivossa Non perhe päättää muuttaa Yhdysvaltoihin. Lähtövalmistelut ovat pian täydessä käynnissä. Hae ja No joutuvat jättämään toisilleen jäähyväiset vailla varmuutta siitä, että he koskaan enää tapaisivat. No perheineen astuu maan kamaralle Kanadan Torontossa, mistä heidän tiensä vie Yhdysvaltoihin New Yorkiin.
No joutuu opettelemaan uuden kielen pärjätäkseen opinnoissaan. Kaksitoista vuotta myöhemmin Hae on jo suorittanut asepalveluksensa ja No menestyy opinnoissaan. No viettää kaiken aikansa tietokoneen äärellä, joka on välttämätön apuväline hänen koulutehtävissään. Hänellä ei ole paljon ystäviä ja hän viihtyy omissa oloissaan koulukirjojen parissa. Haella taas riittää kavereita, joiden kanssa hän syö pikaruokaravintoloissa ja nauttii alkoholista.
Nora (Greta Lee) löytää lapsuudenystävänsä uudelleen Facebookista ja he alkavat pitää tiukasti yhteyttä. Video yhteys, joka tietenkin pätkii hyvin usein, sallii heidän keskustella kasvoista kasvoihin ja viettää onnellisia hetkiä yhdessä. Käy ilmi, että No on muuttanut nimensä Noraksi, mikä on suurin syy siihen, miksei Hae (Teo Yoo) ollut löytänyt häntä aiemmin.
Nora opiskelee näytelmäkirjailijaksi ja Hae puolestaan insinööriksi. Noran mielessä siintää Pulizer-palkinto ja Hae haaveile opinnoista Kiinassa. Pian he alkavat kuitenkin suunnitella tapaavansa aidosti toisensa New Yorkissa. Nora muuttaa taiteilijaresidenssiin New Yorkin ulkopuolelle ja siitä tulee hänen pysyvä asuinpaikkansa.
He ajautuvat kuitenkin taas eroon toisistaan, sillä Nora haluaa viettää itsenäistä elämää ja menestyä opinnoissaan. Hae elää kuten kuka tahansa pokamies asuen vielä vanhempiensa luona. Residenssissä Nora tapaa tulevan aviomiehensä, juutalaisen Arthurin (John Magaro), jonka kanssa hänen lapsuudenystävänsä hetkeksi unohtuu.
Kasitoista vuotta myöhemmin sekä Norasta, että Arthurista on tullut kirjailija, ja Arthur on julkaissut esikoisteoksensa. Nora on opettanut Arthurille äidinkielensä perusteet, vaikka he puhuvatkin mieluummin englantia. Sitten koittaa se päivä, jolloin Hae pääsee matkustamaan New Yorkiin.
Eräänä päivänä Noran ja Haen katseet kohtaavat New Yorkin puistossa ja jälleennäkeminen on tunteikas. Heillä on nyt paljon aikaa viettää yhdessä kaupungilla harhaillen pilvenpiirtäjien lomassa, tivoleissa, kadun vilinässä ja turistien seurassa lautalla. Mutta kumpikin on löytänyt rakkautensa muulta. Iltaisin Arthur ja Nora miettivät, millainen teos heidän tarinastaan syntyisi, jos se kirjoitettaisiin paperille.
Tulee aika, jolloin Haen on tavattava Arthur, jotta saataisiin päätökseen se mitä kauan sitten rakennettiin. Paljon mahtuu viimeiseen vuorokauteen, joka heillä on aikaa tutustua toisiinsa. Tämä tapaaminen sujuu ilman riitelyä ja vihamielisyyksiä – he tuntuvat ymmärtävän toisiaan kielimuurista huolimatta. He syövät kalliissa ravintolassa, ja kun tulee aika lähteä Nora saattaa Haen matkalle.
Naispuolisen ohjaajan elokuvista olemme päässeet nauttimaan hyvin harvoin. Celine Songin elokuvassa on vahva tunnelataus, mikä nostaa sen aivan uuden vuosituhannen parhaimmistoon. Vaatimattomista lähtökohdista ponnistavan elokuvan tuotantokulut eivät päätä huimaa, mutta jälki on laadukasta. Vieraskielisenä elokuvana Past Lives puhaltaa tuoretta ilmaa romantiikan genreen kasvukertomuksen muodossa. Past Lives on mukavan mittainen, eikä se vaivaa katsojaa kertaamalla sitä, mitä on juuri tullut sanottua.
Bong Joon-Hon Parasite on kuuluisa esimerkki siitä, kuinka taidokkaissa käsissä aasialaista alkuperää oleva elokuva pystyy haastamaan englannin kielen ja saavuttamaan Elokuva-akatemian suosion. Muutamia vuosia sitten tutustuin pieneen ja persoonalliseen elokuvaan nimeltä Minari, jonka juuret myös ovat syvällä Etelä-Korean kansanperinteessä. Past Lives tuo henkilökohtaisesti mieleen ne kaksi lomapäivää, jotka ehdin perheeni kanssa viettää New Yorkissa.
Tämä kasvukertomus on siinä mielessä epätäydellinen, että Noran ja Haen lapsuutta ja varhaista aikuisuutta erottaa ajanjakso, josta ei tihku paljoakaan tietoa katsojalle. Tällaisissa elokuvissa koko elämänlinjan kartoittaminen on usein liian vaikea tehtävä. Paljon jää kuvitelmien ja tulkinnan varaan.
Aivan alussa kuvaan saadaan kolme elokuvamme päähenkilöä, jotka kuvaaja on sommitellut pöydän ääreen nauttimaan drinkistä. Näyttämöllepanossa on kutenkin jotain erikoista. Kaksi heistä on selkeästi aasialaista alkuperää ja he näyttävät olevan kiihkeässä sananvaihdossa keskenään, kun taas länsimaalaispiirteinen seuraa heitä sivummalta. Heidän tehtävänsä elokuvassa jää arvailujen varaan, kunnes elokuvantekijä haluaa heidät paljastaa. Värikylläinen kohtaus eroaa luonnollisemmasta värityksestä, joka hallitsee näyttämöä myöhemmin.
Tarina alkaa 24 vuotta aikaisemmin Etelä-Korean Soulin keskiluokkaiselta asuinalueelta. Päähenkilömme ovat tuskin murrosikäisiä koululaisia, mutta heidän puheenaiheensa ovat hyvin aikuismaisia. Heidän kanssakymisensä on hyvin kilpailuhenkistä, minkä ominaisuuden he todennäköisesti ovat perineet vanhemmiltaan. He pukeutuvat aivan kuin merentakaiset vastineensa ilman etikettiä, koulupukua, tai vastaavaa. Kohtalo näyttää varanneen heille yhteisen tulevaisuuden, kunnes he joutuvat eroon toisistaan. He ovat luonnostaan elokuvan lapsitähtiä, joiden ei tarvitse esittää muuta kuin itseään.
No perheen kerrostaloasunto on sisustettu kirjallisuudella ja oppineen ihmisen maallisella omaisuudella. Stereot soittavat tuttua länsimaalaista pop-musiikkia, jonka sävelmän tunnistan, vaikka nimeä on vaikea saada mieleen.
Soulin kaupunkikulttuuri on saanut paljon vaikutteita länsimaista, etenkin Yhdysvalloista. Sungien perhe tuo mukanaan oman synnyinmaansa perinteet, elämäntavat ja uskomukset, jota voi olla vaikeaa sovittaa Yhdysvaltojen vastaaviin.
Non perhe jättää Soulin perinteet taakseen ja suuntaa Yhdysvaltoihin, vaikka matkan motiivia ei elokuvassa paljastetakaan. Amerikkalainen unelma siintää monen korealaisen mielessä, mutta he eivät ole elintasopakolaisia. Etelä-Korea ei ole köyhä maa ja ihmiset siellä ovat aikoja sitten jättäneet kurjuuden ja riittämättömyyden taakseen. Nolla on edessään kivikkoinen tie sopeutua New Yorkin opiskelijakulttuuriin. Non isä ja äiti haluavat tartuttaa lapsiinsa mielenkiinnon taiteeseen, etenkin näytelmäkirjallisuuteen. Tuntuu siltä, että painopiste on enemmän Noran kuin Haen elämässä. Celine Song työstääkin varmasti hänen kauttaan omaa menneisyyttään ennen ryhtymistään ohjaajaksi.
Elokuvassa on, kuten arvata saattaa, paljolti kyse muistoista ja muistelemisesta ja siitä, miten ne vielä vuosienkin jälkeen vaikuttavat ihmisten elämiin. Muistot voivat olla hyvin kaukaisia ja jäädä sellaisiksi tai muuttua käsinkosketeltaviksi ja säilyä läpi koko elämän.
Elokuvan soundtrack on sekoitus itämaista kansanmusiikin sointuja ja sanatonta länsimaalaista terapiamusiikkia. Ääniraidan musiikki soi miltei kuulumattomasti ja siitä on vaikea erottaa yksittäisiä soittimia. Toisinaan tilan valloittaa rytmikäs ja innostava instrumentaalinen musiikki, mikä valaisee päähenkilöidemme mielialaa. Joskus musiikki koostuu vain muutamasta akustisella kitaralla näppäillystä soinnusta. Musiikki on koko elokuvan sielu, ja romanssia on vaikea kuvitella ilman sitä. Elokuvan kuvakieli ja musiikki tuntuvat sopivan saumattomasti yhteen.
Lapset leikkivät puistossa, joka on täynnä eriskummallisia kubistisia, niin kuin ne itse tulkitsen, taideteoksia. Kubistisia patsaita ja maalauksia on totuttu pitämään modernin maailman symboleina, vaikka taidemuodon synnystä on kulunut yli sata vuotta. Puiston patsaat toimivat siis jonkinlaisena vertaiskuvana. Tällainen abstrakti taide vetoaa toisiin ja toisiin taas ei, mutta pienet lapset eivät voine käsittää, mikä niiden tarkoitusperä on.
Aurinko tuntuu täyttävän valollaan heidän lapsuutensa ja sama selittämätön kajo tuntuu siunaavan heitä koko tarinan ajan. Ohjaaja maalaa pastellein auringonlaskun värisävyin taustat, joita vasten kerrostalot piirtyvät. Romanssin koskettavimmat kohtaukset näytellään illan pimeinä tunteina, kun katulamput ja neonvalot ovat ainoa valonlähde. Kuvaaja ottaa hyvin usein päähenkilöt lähikuvaan, mikä onkin paras tapa tuoda näyttelijät lähemmäksi katsojaa.
Elokuvan rekvisiittaan kuuluvat Applen kannettavat tietokoneet, älypuhelimet ja muut modernin maailman villitykset. Tässä kohden on kaikkien sauma ylistää modernia teknologiaa, joka sallii yhteydenpidon merien taakse. Nuorelle ihmiselle tunteiden ilmaisu videokuvan välityksellä on helppoa, jopa niin introvertille ihmiselle kuin Hae tuntuu olevan. Teknologia on tuonut kansakuntia lähemmäs toisiaan mistä kertoo se, että sosiaalinen media kerää suuria käyttäjämääriä ympäri maapalloa. Nykyisin on mahdollista löytää kadonnut ystävä näppäilemällä nimi Facebookin hakukenttään. Näin ollen Haen ja Noran tarinaa voisi kutsua somerakkaudeksi, sillä niin paljon tapahtuu netin välityksellä.
Kertomus on perimiltään koreankielinen, englanti tulee kuvioihin mukaan vasta kun Arthur astuu näyttämölle. Dialogi on kepeää ja hyväntuulista ja pitää elokuvan raiteillaan loppuun asti. Korealaiseen ytimekkääseen puheenparteen kuuluu se, ettei tuntemuksia peitellä, kuten me suomalaiset usein teemme. Miten korean kielen kirjoittaminen sujuu tietokoneella verrattuna englannin kieleen, jonka kautta ilmaisu on toista luokkaa?
Jos elokuvan käsikirjoitusta yrittää ymmärtää vain tekstityksen varassa on vaara sinä, ettei ohjaajan alkuperäinen kuva maailmasta välity katsojalle. Itämaisia kulttuureja on totuttu tarkastelemaan kielellisten silmälasien läpi.
Ohjaaja virittää jännitteen kahden eri kulttuurin välille ja näyttää kehityksen tietotekniikan ensiaskelista nykypäivään asti. Näyttää siltä, ettei kummankaan enää tarvitse maistaa taloudellista epävarmuutta – he ovat kumpikin elämän menestyjiä.
Mutta miksi ihminen muuttaa oman etunimensä – onko hänellä tarkoitus tulla tunnetuksi uudella kirjailijanimellä vaiko vain sopeutua paremmin englanninkieliseen maailmaan?
Celine Songin ohjauksessa Greta Lee ja Teo Yoo ilmaisevat tuntemuksia erittäin vakuuttavasti. Teo näyttelee ilmeettömästi, ehkä hiukan haparoiden, mutta Leen rinnalla tuo esiin parhaimman puolensa. Voi vain ihmetellä, kuinka kuvaaja on saanut ajan kulumaan heidän kasvoillaan ja olemuksessaan. Liekki palaa koko elokuvan ajan karkoittaen pimeyden, eivätkä ihmisten pahansuovat ajatukset tunnu varjostavan tätä elokuvaa. Tätä elokuvaa voisi parjata liioitellusta positiivisuudestaan, sillä sen maailmankuvasta puuttuvat todellakin ihmiselämän nurjimmat puolet.
Etelä-Korean maallistuminen on samanlainen ilmiö, joka on havaittu länsimaissa. Nuorisoa eivät kiinnosta ikivanhat luonnonuskonnot, saati sitten kristinusko, joka ei ole saanut jalansijaa Etelä-Koreassa. Moni nuori korealainen ei kuulu mihinkään uskontokuntaan, mutta hengellisyys on kuitenkin läsnä heidän elämissään. Elokuvassa puhutaan paljon kohtalosta, ja siitä kuinka sielunystävät saattavat tavata toisensa, jossain tulevassa elämässään ja jatkaa näin tuhansia vuosia.
Elokuva pähkinänkuoressa
- Alkuperäinen nimi: Past Lives
- Ohjaaja: Celine Song
- Käsikirjoitus: Celine Song
- Julkaisuvuosi: 2023
- Genre: draama
- Palkinnot: —
- Näyttelijät: Greta Lee, Teo Yoo, John Magaro
—