Michael Mannin Insider nousi vaatimattomaan menestykseen lippuluukuilla ja maksoi tuskin budjettinsa takaisin tekijöilleen. Elokuva kuitenkin huomioitiin kriitikkojen taholta, ja se voitti useita arvostettuja palkintoja. Elokuva perustuu tositapahtumiin ja Marie Brennerin vuoden 1996 Vanity Fair -artikkeliin ”The Man Who Knew Too Much”. Elokuva jäi toistaiseksi ainoaksi Al Pacinon ja Russell Crowen kohtaamiseksi valkokankaalla.
CBS:n tuottaja Lowell Bergman (Al Pacino) matkustaa Lähi-Itään harvinaislaatuisen toimeksiannon perässä. Määränpää on tarkkaan varjeltu salaisuus. Nimittäin Bergman viedään sotilassaattueen matkassa tapaamaan Hizbollah-johtajaa, joka on luvannut antaa haastattelun ”60-minuuttia” – ohjelmalle. Suosikkiohjelman pitkäaikainen johtaja Mike Wallace (Christopher Plummer) ottaa Hizbollah-johtajan vastaan. Haastattelu tapahtuu Libanonin maaperällä. Wallace haluaa tietää Hizbollahin osuudesta Yhdysvaltojen lähetystöön tehdystä pommi-iskusta.
Saamme kuvaan Jeffrey Wigandin (Russell Crowe), joka on juuri poistumassa työnantajansa pääkonttorista. Hän palaa kotiinsa suhteellisen varakkaalle asuinalueelle vaimoonsa ja kahden lapsensa luo.
Bergman on tekemässä juttua tupakan palovaarallisuudesta ja haluaisi asiantuntijan mukaan ”60 minuuttia” – ohjelmaansa. Bergman ottaa yhteyttä tupakkayhtiön tuotekehittelypäällikköön Jeffrey Wigandiin, joka on vastikään saanut potkut työstään. Pian selviää, että Wigandilla on hyvä syy olla kertomatta kokemuksistaan. Ilmenee, että Wigandilla on muitakin salaisuuksia tilitettävänään Brown & Johnsonin toiminnasta, mutta hän suostuu avaamaan suunsa vain rahasummaa vastaan.
Wigand kutsutaan entisen työpaikkansa johtokunnan eteen ja hänelle esitetään suorasanainen uhkaus olemaan kertomatta asioista, joita hän oli työssään todistanut. B&W:n toimitusjohtaja paljastuu häikäilemättömäksi liikemieheksi, jonka kanssa Wigan ei mielellään puhu yksityisasioistaan. Wigand on tuomittu vaikenemaan, sillä hän ei halua menettää eläkevakuutus maksujaan, jotka tarjoaisivat hänen perheelleen elannon. Wigand soittaa Bergmanille ja syyttää häntä luottamuksensa pettämisestä ja puheidensa ilmiantamisesta B&W:lle.
Lopulta luottamus syntyy ja Wigand avautuu Bergmanille työnsä kuvasta useiden yritysten ja etenkin B&W:n palveluksessa. Kysymys oli siitä, että tupakkatuotteiden sisältämää nikotiinia manipuloitiin sen riippuvuutta aiheuttavan vaikutuksen lisäämiseksi. Bergman kannustaa häntä tulemaan julkisuuteen näistä epäkohdista, joista amerikkalaisilla on oikeus tietää. Wigand haluaa hyödyntää opettajan ja saakin uuden työpaikan lukion kemianopettajana.
Bergman kokoaa tiiminsä ja yhdessä he pohtivat voiko vaitiolovelvollisuudesta tehdyn sopimuksen jollakin tavalla kiertää. Joidenkin mielestä oikeusjuttua B&W:n taitavia asianajajia vastaan ei ole mahdollista voittaa. Bergman ja Wigand kuitenkin haluavat jatkaa työsuhdettaan, vaikka eivät tiedä, miten edetä.
Kun tuntematon hiiviskelijä uskaltautuu keskellä yötä Wigandin tontille, hän syyttä tästä B&W:n asiamiehiä. Hän haluaa viimeiseen asti säästää perheensä valintojensa seuraamuksilta. He tietävät, että esiintyminen ”60-minuuttia” – ohjelmassa ja siitä saatu julkisuus voisi säikäyttää tupakkayhtiön edustajat. Bergman hankkii Wigandille etevän asianajajan, jonka kanssa he aikovat mennä oikeuteen asti. Kun Wigandin faksista putkahtaa ulos tappouhkaus, Wigand tietää että likainen taistelu B&W:tä vastaan on alkanut.
Tämän johdosta Bergman järjestää Wigandin perheelle turvamiehet FBI:sta, jonka edustajat aluksi epäilevät Wigandia vainoharhaisuudesta. Haastattelu järjestetään ja Wigand panee peliin koko asiantuntemuksensa. Wigand kertoo Wallacelle tyhjentävästi tupakkayhtiötä koskevista epäkohdista, nikotiinin manipuloinnista ja terveysriskien aiheuttamisesta.
Juttu alkaa repiä heidän perhe-elämäänsä kappaleiksi, ja he päätyvät avioeroon, mikä merkitsee sitä että Wigand saa tavata lapsiaan vain pari kertaa viikossa. Wigand vastaanottaa B&W:n haasteen, mikä pakottaa hänet valmistautumaan oikeudenkäyntiin vaitiolovelvollisuuden rikkomisesta. Asiaa puidaan suljettujen ovien sisäpuolella, mutta siinä ajaudutaan umpikujaan.
Koko 60- minuuttia ohjelman toimitus kutsutaan CBS:n johtajien eteen kertomaan salassapitovelvollisuuden rikkomisesta, mikä koskee nyt koko mediataloa. Ohjelman perustajan Don Hewittin mielestä Wigandin osio pitäisi leikata pois koko ohjelmasta ja näin myös tapahtuu. Bergman tiedottaa huonot uutiset, sillä koko CBS:n tulevaisuus on vaakalaudalla, sillä koko organisaatiota ollaan laittamassa myyntiin.
Iltalehdet raportoivat likaisista yksityiskohdista Wigandin aiemmasta elämästä. Juttu on esimerkiksi Wall Street Journalin ja Assoxciated Prerssin otsikoissa. Bergman käynnistää vastaiskun ja lavertelee CBS:n toimista ja Wigand pääsee lehden palstalle kertomaan tarinaansa. Vaikka Wigandin haastattelua ”60 minuuttia” ohjelmassa ei koskaan julkaistu oli jutulla kauaskantoiset seuraamukset.
Michael Mann vetää puoleensa tähtiainesta, eikä Al Pacinon esiintyminen hänen elokuvassaan ole ainoa laatuaan. Mannin filmografia koostuu historialliseen viitekehykseen tarkasti sijoitetuista menestyselokuvista. Mannin elokuvat ovat olleet usein massiivisia tuotantoja, joiden rekvisiitta vie katsojan toiselle aikakaudelle. Mannin elokuvien päähenkilö ei välttämättä täytä perinteiselle sankarille asettamiamme vaatimuksia, ei myöskään tässä elokuvassa.
Vapaus merkitsee näille hahmoille usein hyvin erilaisia asioita. Tässä elokuvassa vaikenemiseen pakottaminen herättää suuria moraalisia kysymyksiä. Yhtenä elokuvan kantavista teemoista voi nähdä lehdistön ja median vapauden ja sen, miten sitä kulissien takana loukataan.
Elokuva alkaa kun saattue matkaa slummiutuvan, mutta ihmisiä kuhisevan maiseman ja markkinapaikkojen halki. Vuosia sitten käydyn sisällissodan merkit ovat yhä selvästi nähtävillä. Kaikki tietävät terroristijärjestön, joka kutsuu itseään Hizbollahiksi ja on ollut sekasorron lähde tuolla alueella jo pitkään. Hizbollah johtajan haastattelussa on kyse todellisesta kulttuurien kohtaamisesta mikä kielimuurin takia äityy humoristiseksi. Uskaltautuminen vieraan maan maaperälle tekemään juttua terroristijohtajasta kertoo paljon Lowell Bergmanin luonteenlaadusta.
Mahtipontinen rummutus yhdistyy lähes kuulumattomaan vieraskieliseen sanalliseen ilmaisuun. Taustalla kuullaan itämaisesta kansanperinteestä tuttuja sointuja, jotka sopivat hyvin miljööseen ja täydentävät tunnelmaa. Samaa teemamusiikkia kuullaan ääniraidalla jatkossakin. Muuten äänimaailma koostuu pienistä, mutta merkityksellisistä efekteistä, joiden ajoitus on kaikkein tärkeintä. Tällainen elokuva ei tarvitse yhtään klassikkokappaletta taustalleen pystyäkseen välittämään sanomansa.
60-minuuttia -ohjelmalla on vahvat kytkökset Lähi-Idän tilanteeseen, ruutitynnyriin, joka on valmis räjähtämään pienimmästäkin kipinästä. Bergman sotkeutuu työkseen rikollisiin puuhiin hyvin korkealla tasolla ja vaatii varmasti suurta pidättyväisyyttä olla toimimatta itse lainvastaisesti.
Al Pacino näyttelee yhdessä uransa unohtumattomista rooleista ajankohtaisohjelman tuottajaa. Tällaiset ihmiset toimivat televisio-ohjelmien kulisseissa, mutta ehkä he viime kädessä panevat sanat näyttelijöiden suuhun. Pacinon suoritusta ei voi olla vertaamatta siihen, josta hänet parhaimmin tunnetaan, nimittäin Michael Corleonen rooliin elokuvassa Kummisetä. Paljon on ehtinyt tapahtua Kummisedän jälkeen ja tämä näkyy Pacinon uurteisilta kasvoilta. Jostain syystä Pacino ei ole vielä onnistunut ylittämään mafiaperheen päämiehen roolista saamaansa kuuluisuutta.
Bergmanin ja Wigandin ensikohtaamista ei voi kuvata luottamukselliseksi, niin paljon epäluuloa ja jännitettä muodostuu heidän väilleen. Mutta Wigand näkee Bergmanissa tilaisuutensa saada äänensä kuluville. Jokin yhteinen seikka vetää näitä kahta persoonaa vastustamattomasti toisiinsa. Wigand nousee taistelemaan omien tärkeinä pitämiensä arvojen puolesta, ja Bergman on samalla asialla.
Päähenkilömme elää taloudellisesti turvattua keskiluokkaista perhe-elämää ja tasapainoista rakkaussuhdetta. Sitten elokuvan edetessä pahaenteisyys ja väkivallan uhka tuntuu hiipivän Wigandin ja hänen vaimonsa välille, ja hiljalleen murentavan heidän suhteensa.
Tämä on matemaatikko John Nashin lisäksi yksi Russell Crowen fiksuimmista roolisuorituksista. Hieman tasapainoileva mutta itsevarma ja sanansa tarkoin harkitseva esiintyminen on tuttu jokaiselle cinefiilille. Wigandin hahmossa on kyse introvertistä ja pidättäytyvästä yksinäisestä puurtajasta. Kun Wigand pelaa yksin golfia pimeässä voi vain arvella, mitä hänen päässään liikkuu. Kun Wigand joutuu hetkeksi mukavuusalueensa ulkopuolelle, Crowe näyttelee nämä kohtaukset loistavasti. Wigandista saa sellaisen kuvan kuin hän painiskelisi jatkuvasti jonkin mielensisäisen ongelman kanssa. Opettajan rooli on Russell Crowen toinen alter ego. Hän osaa tehdä se niin uskottavasti, että hänet valittiin matemaatikko John Nashin rolliin ja tuota elokuvaa on nykyisin vaikea kuvitella ilman häntä.
Wigand näyttää entisestään vanhenevan tarinan edetessä. Tämä vaatii jo elokuvantekijältä suurta taidokkuutta kertoa tämä vai maskeerauksen, muutaman eleen ja vuorosanan kautta. Wigandin sisäinen mureneminen suuren painolastin alla on kuvattu hyvin todentuntuisesti. Tämä tuo mieleen Russell Crowen roolisuorituksen elokuvassa ”Kaunis Mieli” muutama vuosi myöhemmin. Niinpä onkin erikoista, että eräässä merkillisessä tilanteessa näemme hymyn Wigandin kasvoilla.
Christopher Plummer näyttelee taidolla eläkeikää lähestyvää oikeamielistä kansansuosikkia, johon hänen tiimillään on täydellinen luottamus. Valitettavasti olen perehtynyt vain muutamiin hänen elämänsä ehtoopuolen elokuviin. Osaan kuitenkin arvostaa hänen vetovoimaansa.
Näyttämö avautuu, kun Pacino sysää verhot syrjään, ja päästää auringonvalon tulvahtamaan sisään. Kuvakulmat vaihtuvat tiuhaan tai tapahtuvat vinosti ja epäsymmetrisesti, mikä voi tuntua herkästä katsojasta klaustrofobiselta. Kamera tulee toisinaan aivan iholle, jolloin lähikuvaan saadaan vain osa kasvoista. Toisinaan kamera seuraa perässä käsivaralta, joka on vaikeaksi mielletty tehokeino ja on helppo tehdä se väärin. Liikkuva kamera kuvaa tapahtumia hyvin villisti, silloinkin kun siihen ei tunnu olevan tarvetta.
Juoni etenee aluksi verkkaisesti, aivan kuin keräten voimiaan loppuratkaisua varten. Elokuvan alkupuolella tarinaa työstetään kohti kohokohtaa, joka olisi Wigandin esiintyminen ”60-minuuttia” ohjelmassa. Juonenkulkua on helppo seurata, eikä katsojaa piinata monimutakaisla juonen haaroilla, eikä takaumilla. Elokuvan alkupuolella maalaillut uhkakuvat eivät toteudu, ja lopullinen taistelu käydään väkivallattomin keinoin
Brown & Williamson on tupakkayhtiö, joka on liian suuri pitääkseen itsensä totuudenmukaisena tai edes siihen kykenevänä. Varhaisessa vaiheessa tulee selväksi, että langoista vetelevät miehet, joiden liiketoiminnassa on petoksellisuutta, paatuneisuutta ja epärehellisyyttä. Wigandin esimiehestä Sandersista pystyy aistimaan vihamielisyyden, joka säteilee Wigandin kaltaisia ihmistyyppejä kohtaan.
Wigandin paljastuksia seurannutta oikeusjuttua voi pitää vallankumouksellisena, jonkinlaisena käännekohtana noiden tapahtumien sarjassa. Tuotekehittelyjohtajana Wigand on työskennellyt pääkallonpaikalla ja päässyt käsiksi sisäpiirin tietoon. Mutta sisäpiirillä on tietenkin omat sääntönsä, joiden rikkominen vaatisi keneltä tahansa poikkeuksellista rohkeutta. Wigadin esiintyminen 30-miljoonapäisen yleisön edessä olisi ollut järkyttävä takaisku hänen vastustajilleen.
”60 minuuttia” – ohjelman vetovoima piilee siinä, että paljastukset ovat usein hyvin brutaaleja ja ravistelevat järjestelmän perusteita. Tiedotusvälineiden voimaan pureudutaan tässä elokuvassa monestakin eri näkökulmasta. Nykypäivänä suurilla sanomalehdillä on valta päättää nousijoista ja laskijoista. Kun jotain asiaa puidaan oikeudessa, saattaa oikeus olla yhden lehtiotsikon päässä toteutumisesta. Suuren yleisön mielipiteen painoarvoa ei ole syytä vähätellä. Tämä ei ole yksi niistä asioista, joita tapahtuu vain elokuvissa.
Al Pacinon Bergman ja Christopher Plummerin Wallace pääsevät kumpikin vuorollaan näyttämään puhetaitonsa ja he ottavat muutaman kerran tosissaan yhteen. Bergman ja Wallace ovat tehneet elämäntyönsä viihdeteollisuuden palveluksessa, ja tämä on antanut heidän elämälleen tarkoituksen. He ovat tarjonneet ihmisille jotain arvokasta ajattelemisen aihetta ja ehkä muuttaneet maailmaa samalla kertaa.
Tupakan terveyshaitat ovat nykypäivänä kaikkien tiedossa, mutta tupakkayhtiöiden häikäilemätön voitontavoittelu asiakkaiden kustannuksella hämmentää sivustakatsojaa. Nikotiinia ei vielä tuolloin oltu tutkittu tarpeeksi. Tuolloin oli vielä mahdollista, että joku pystyy oikeuden edessä vilpittömän oloisesti kiistämään tupakasta aiheutuvan minkäänlaista riippuvuutta. Mutta minusta tuntuu kuitenkin siltä kuin tämä taistelu olisi unohtunut historian hämäriin. Ihmiskunta on tuntenut monta rohkeaa miestä, mutta jostain syystä en ole kuullut tästä tositarinasta aiemmin. Onko se ollut syytä pimittää historiankirjoituksesta? Nimittäin Brown & Williamsonin lisäksi muutkin tupakkayhtiöt saatettiin tässä erikoiseen valoon.
Wigand ei olisi ikinä uskonut joutuvansa tahrimaan kätensä tämänkaltaisessa jutussa, mutta halusipa hän tai ei, on hänestä tullut julkisuuden henkilö. Sekä Wigand tietää että todelliset ystävät ovat harvassa, eikä hän ehkä pysty luottamaan kuin Bergmaniin. Tarina päättyy New Yorkin kaduille ja lopulta meren rantaan, missä Bergman tuntuu löytävän rauhan sielulleen.
Elokuva pähkinänkuoressa
- Alkuperäinen nimi: Insider
- Ohjaaja: Michael Mann
- Käsikirjoitus: Marie Brenner, Eric Roth, Michael Mann
- Julkaisuvuosi: 1999
- Genre: draama
- Palkinnot: —
- Näyttelijät: Al Pacino, Russell Crowe, Christopher Plummer