Edesmennyt vaikutsvaltaienn elokuvakriitikko Robert Ebert antoi elokuvalle loistavat arvosanat ja sijoitti elokuvan 2000-luvun kahdeksan parhaan joukkoon. Almost Famous ammentaa paljon ohjaajansa omakohtaisista kokemuksista, mutta monet sen peruselementeistä ovat puhtaasti fiktiivisiä. Elokuva vie katsojan värikkäälle matkalle esiintymislavojen takahuoneisiin, stadioneille, valtaväylien välietapeille.
Elokuva käynnistyy San Diegon kaupungin lähiöalueelta vuodesta 1969. Tapaamme psykologian yliopiston lehtorin Elainen (Frances McDormand), jolla on yksinhuollettavanaan 12-vuotias William ja tämän täysi-ikäiseksi tullut sisko Anita. Äidin elämänohjeet eivät saa kasvutilaa Aintan mielessä ja heidän välisensä erimielisyydet yltyvät perheriidaksi. Perhe on hajoamassa isän kuoleman jälkeen ja Anita on lähdössä kokeilemaan siipiään toisenlaisessa ympäristössä. Anitan tähtäimessä on lentoemännän ammatti ja uusi elämä San Franciscossa
William on skipannut yhden luokan ja aloittanutkin koulun muita aiemmin. Elaine ei ole kertonut pojalleen totuutta tästä asiasta, eikä edes sitä minkä ikäinen William on, mikä on vääristänyt hänen minäkuvaansa pahemman kerran. William tutustuu Anitan levykokoelmaan ja levyn kannet ja hetkistä levysoittimen äärellä tulee hänen innoituksensa.
William (Patrick Fugit) kirjoittaa koulun lehteen ja hänen intohimonaan päästä musiikkitoimittajaksi. Hän löytää mahdollisuuden paikallisen radiokansavan Creamin toimituksesta. Lester (Philip Seymour Hoffman) on hänen suosikkiopettajansa ja mentorinsa, sillä hänellä on vakat kokonaiskuva musiikkimaailman tapahtumista ja vankat mielipiteet hyvästä ja huonosta musiikista. Lester aikoo tehdä Williamista toimittajan lehteensä. Lester tarjoaa hänelle tienestiä Black Sabbathin keikalta, mutta hän löytääkin toisen yhtyeen Stillwaterin ja toivoo pääsevänsä heidän kiertueelleen kirjoittamaan.
William kolkuttelee kaupungin suurimman Areenan takahuoneen ovella, mutta pääsee sisään vasta Stillwaterin bändin jäsenten seurassa. William tuntee heidän hittikappaleensa Fever Dogin, ja esittäytyy heidän suurimmaksi fanikseen.
Samalla hän törmää joukkoon prostituoituja ja hänen ikäiseensä Pennyyn (Kate Hudson). Takahuoneessa William tutustuu roudareihin ja muuhun taustajoukkoon, ja aloittaa tekemällä haastatteluja kahden kesken bändin jäsenten kanssa. Arvoituksellinen Penny ei kerro paljoakaan aiemmista vuosistaan yhtyeiden ilopillerinä. Lämmittely bändinä yleisö ottaa Stillwaterin hyvin vastaan salamavalojen räiskyessä
Elaine antaa pojalle suostumuksensa, mutta varoittaa häntä houkutuksista, joita hän varmasti tulee kohtamaan. Stillwater kiertue on saanut nimekseen Almost Famous, ja he suuntaavat San Diegon jälkeen Los Angelesiin isommille lavoille ja päästäkseen käsiksi suurempiin rahasummiin, mihin Penny ja William vastaavat myöntävästi. Penny ilmoittaa puolivakavasti haluavansa matkustaa Marokkoon toteuttamaan unelmiaan ja William haluaa lähteä hänen mukaansa. Nyt William käyttää iltansa purkaen äänityksiään kirjoitettuun muotoon.
Los Angelsissa hän osallistuu Continental Hyatt Housen bileisiin yhdessä sellaisten kuluisuuksien kuin Jimmy Page John Paul Jones ja Robert Plant seurassa. Vapaamuotoiselle marihuanan polttelulle ja alkoholille he kaikki antavat hiljaisen suostumuksensa. Phoenix on koko joukon järjen ääni, eikä hän halua, että hänen ystäviään käytetään hyväksi.
William saa puhelun Roling Stones lehden toimituksesta ja sopimus syntyy heidän välilleen Stillwater-aiheista 3000 sanan pituista artikkelia vastaan.
Keikkabussi pysähtyy ensin Arzonan Phoenixissa ja sitten Greenvillessä ja William kerää aineistoa heidän matkaltaan. Etappina on King Of The Road Motor Lodge niminen hotelli.
Heidän keskelleen syntyy ilmiriita mutta kukaan ei kyseenalaista Russell Hammondin asemaa bandin johtajana. Russell avautuu Williamille henkilökohtaisista salaisuuksistaan. Williamin valmistujaispäivä lähenee, ja Elaine haluaa poikansa tulevan kotiin jatkamaan koulunkäyntiä mutta hänen toimittajan velvollisuutensa ei anna Willliamille tähän mahdollisuutta.
William haluaa kuulla Stillwatein kaikkien jäsenten näkökulmia ja nauhurille on taas käyttöä. Kiistaa syntyy bandin johtohahmon tittelistä yhtä paljon kuin siitä, kuinka paljon heidän sisäisistä keskusteluista voi lähettää Rolling Stonesille. Artikkeli valmistuu osittain hänen mentorinsa Lesterin avustuksella. Matka jatkuu kohti Topekaa ja Greenvilleä, ja välietappeina ovat ränsistyneet huoltoasemat ja taukopaikat.
Clevelandissa showsta tulee massiivinen spektaakkeli, joka kokoaa kaikki tienoon fanit yhteen. Kiertueen tuottaessa tappiota he saavat uuden managerin Dennis Hopen, jonka myötä keikkabussi vaihtuu lentokoneeseen. Kiertue jatkuu Bostonin kautta New Yorkiin. William tunnustaa vilpittömästi Russelin ja Pennyn välisen rakkauden. Hän ehtii nähdä Pennyn vielä ennen lähtöään takaisin kotiin. Rolling Stones kutsuu hänet San Franciscoon esittelemään artikkelinsa.
Williamin juttu ei vakuuta Rolling Stonesin toimitusta, ja Russell soittaa sinne, väittäen ettei se ole edes totuudenmukainen. William saapuu kotiin, missä hänen äitinsä ja Anita jo odottelevat häntä. Russell matkustaa San Diegoon ja suistuu antamaan haastattelun Williamille. Loppujen lopuksi Williamin juttu päätyy Rolling Stonesiin kanteen ja Almost Famous kiertue jatkuu uusiin määränpäihin.
Elokuvan budjetti paisui niinkin suureksi, liki 60 miljoonaan dollariin, luultavasti näyttelijänpalkkioiden vuoksi. Vaikka Almost Famous menestyi hyvin lippuluukuilla, se ei pystynyt keräämään tarpeeksi katsojia päästäkseen omilleen. Kuitenkin elokuva lukeutuu uuden vuosituhannen arvostetuimpien draamakomedioiden joukkoon.
Teemalehdet kuten The Rolling Stones ovat populaarikulttuurin mahtitekijöitä. Niiden toimittajakunta koostuu monenkirjavasta aineksesta, Williamin kaltaisista viattomista intoilijoista fanaatikkoihin, jotka halusivat jättää nimensä historiankirjoihin. On helppo arvata, että tuo lehti sai nimensä Mick Jaggerin luotsaamalta menestysyhtyeeltä, joka valloitti otsikot rockin kultakaudella. Tällä elokuvalla on jotain painavaa sanottavaa musiikkibusineksestä ja siinä viihtyvistä ihmisistä.
Omakohtaisetsi mieleeni on jäänyt jonkinlainen kuva aikakaudesta, jolloin musiikki otti ensiaskeliaan vapaamuotoisempaan suuntaan, kun musiikki tuli suoraan sydämestä, eivätkä kaiuttimet soineet aivan niin kovalla. Tapahtuma-aikana on kiihkeä 1970-luku, jolloin monet rockin jättiläiset kokivat parhaimmat vuotensa. The Rolling Stonesin kaltaiset lehdet huokuvat nostalgiaa, ja monet muistavat vielä levynkannet, jotka kuuluivat lehden kuvitukseen.
Kuvitteellinen rock-yhtye on mielenkiintoinen ratkaisu, joka avaa laajan mahdollisuuksien kentän. Käsikirjoittaja voi rakentaa tarinan, jonka lopputulema ei ole etukäteen tiedossa. Hahmot ja heidän tulevaisuutensa voidaan värittää millaiseksi ohjaaja ne itse haluaa. Stillwaterin musiikki viistää tyyliltään läheltä raskaan rockin tunnusmaisimpia soundeja. Kuulemme muutaman kappaleen, eivätkä ne kuulosta lainkaan hullummilta.
Kun Stillwater nousee lavalle, minkä se tekee joka kerta loistokkaasti, kamera tuntuu liimautuvan muutaman metrin päähän laulusolsitista. Stillwaterissa esiintymisessä on jotain Beatlesien kaltaista mielettömyyttä. Bandin jäsenet ovat kaikki Freddie Mercuryn kaltaisia esiintyjiä. Kuten varmasti kaikilla rock-bandeillä, Stillwaterillakin on omat epäilyksen hetkensä, jolloin heidän uskonsa tulevaisuuteen rakoilee. Kun kaikki on hajoamassa he viimein huomaavat kuinka paljon he toisiaan tarvitsevat.
Kamera vie San Diegon uneliaan esikaupunkiosan kaduille, ja seurailee hetken ajan boulevardia, jota reunustavat päivittäistavaraliikkeet ja varakkaiden omakotitalot. Kohtauksesta toiseen siirrytään lähes tunnusmerkillisesti häivytyksen kautta, mikä korostaa asioiden limittymistä toisiinsa. Kuvaaja ei päästä kameraa harhailemaa ja se liikkuu aina sulavasti suuressakin väkijoukossa. Elokuvantekijä maalaa sinisen sävyillä useammassakin kohtauksessa, eikä ole lainkaan selvää miksi näin tehdään. Ehkä kuvaaja on vain halunnut jättää kädenjälkensä elokuvaan.
Akustinen kitara näppäilee tuntematonta sävelmää ja johdattaa poikkeuksellisen intensiivisen ääniraidan pariin. Voi siis antautua musiikin vietäväksi, vaikka musiikki ei edustaisikaan katsojan oman aikakauden soundia. Kuulemme tuttuakin rock-musiikkka, mutta en osaa sijoittaa sitä aikajanalle. Soundtrack on tulvillaan musiikkia tuolta ajalta, jonka vanhempi sukupolvi vielä muistaa elävästi. Mutta elokuva on modernin elokuvatuotannon luomus, ikivihreä kertomus, joka vetoaa kaikenikäisiin.
Almost Famous on hengeltään musikaalien perillinen, vaikka päähenkilömme eivät itse elokuvassa laulakaan. Elton Johnin merkeissä kuvatut kohtaukset ovat minulle elokuvan tähtihetkiä.
Almost Famous on värikäs kuvakertomus oman aikakautensa tekniikkaan nojaten. Elokuvassa paistaa aurinko lähes jokaisessa ulkoilmakohtauksessa, ja se välttelee vakavia ja sairaalloisia aiheita.
Tarkasti määritellyssä kohdassa hyppäämme vuoteen 1973 ja näemme mitä Williamista on tullut. 14-vuotiaana mutta vielä lapsenkasvoisena hän näyttelee hieman mitäänsanomattomasti, mutta kasvaa näyttelijänä elokuvan kuluessa. Ensikertalaiselle Patrick Fugitille elokuvan pääosa sopii aivan kuin mittatilaustyönä. Harvempi näyttelijä saa näyttää taitonsa niinkin nuorana. Williamin mielenmaisemassa on jotain muutosta enteilevää ja ilakoivaa lapsellisuutta, kapinahenkeäkin, jonka hän jakoi aikakauden muiden nuorten kanssa.
Toimittajan ammatti oli varmasti jokaisen 14-vuotiaan unelma, sillä se vei lähelle musiikkimaailman todellisia tähtiä. Koululehdet ovat monelle todellinen tilaisuus saada kokemusta, mistä voi siten kurottaa kohti korkeuksia. Mutta pian William on suuren valinnan edessä: panostaako musiikkitoimittajan ammattiin, vai seuraillakko äitinsä esimerkkiä hankkiakseen korkeamman koulutuksen. Näin ollen elokuvaa voi pitää myös jonkinlaisena kasvukertomuksena. Williamissa vetoaa minuun eniten se, että hän ei ole antanut musiikkibusineksen pilata itseään vilpillisyydellään.
William tutustuu prostituoituihin, narkomaaneihin ja musiikin alamaailman vaikuttajiin. Mutta mikä saa hänet rakastumaan tuohon vaaleaverikköön, jolle musiikki merkitsee yhdessäoloa ystävien kanssa, ja joka pystyy empatiallaan pitämään yksinäiset sielut raiteillaan?
Philip Seymor Hoffman on elokuvan sielu, hän esittää kävelevää tietosanakirjaa, musiikista itselleen ammatin tehnyttä hippiesikuvaa, joka on Williamille jonkinlainen idoli ja auktoriteetti, jolle hän uskaltaa kertoa murheensa. Hänen harjaantunut silmänsä seurailee musiikkimaailman tapahtumia tarkoituksenaan pysyä aina ajan hermolla. Nousujohteisen uransa keskivaiheilla tuolloin ollut Hoffman on erikoistunut rooleihin, joissa hän toimii mentorina tai suunnannäyttäjänä elämänsä hukanneille ihmisille. Cream on tietenkin täysin kuvitteellinen musiikkilehti, mutta puitteet sille on rakennettu nerokkaasti – näemme mm. autenttisen oloisen näköispainoksen lehdestä.
Positiivista energiaa täynnä olevan Lesterin kanssa William uskaltaa antautua sivistyneeseen keskusteluun. Lester kannustaa Williamia tarttumaan tilaisuuteen ja ryhtymään rock-toimittajaksi, ja näkee jo kaikkien maailman ovien aukenevan hänen edessään.
Penny Lane viitannee lapsuudenmaisemiin palaavaan Beatles-yhtyeen kappaleeseen. William kokee ensirakkautensa keikkabussin matkassa tai areenan meluisassa takahuoneessa yhtä kaikki hyvin epätavallisissa olosuhteissa. Penny tuntuu olevan Williamille kuin huono esimerkki, jolla käyttää suuren suurta valtaa kanssaihmisiinsä ja joka nyt vastaa hänen moraalisesta kehityksestään.
Hetken aikaa seiuraamme Stillwaterin kohtaamia kommelluksia myös Pennyn näkökulmasta. Hän on elokuvan Femme Fatale, joka koituu lopulta rakastamansa kumppanin kohtaloksi.
Tapaamme Coenin veljesten elokuvista tutun tähtinäyttelijän Frances McDormandin, joka tälläkin kertaa äidin hahmoisena antaa merkittävän panoksen kertomukseen. Elaine huolehtivaisen äidin tavoin edustaa sukupolvea, joka katsoi kauhuissaan, kun nuoriso turmeli itsensä huumeilla ja irtoseksillä. Elaine haluaa kuitenkin antaa lapsilleen mahdollisuuden löytää kutsumuksensa jostain toisesta maailmankolkasta. Elainella on sisäinen varmuus siitä, että kapinallisuus on ohimenevää.
Elokuvan painolasti lepää poikkeuksellisen monenkirjavan ensemble castin harteilla. McDormand ja Philip Seymour Hoffman olivat jo tuolloin keränneet itselleen arvostusta näyttelijöinä niin kriitikoiden kuin suuren yleisön puolesta.
Elokuva viljelee viittauksia populaarikulttuurin repliikkien ja rekvisiitan muodossa, joista useammat avautuvat vain tuon aikakauden lapsille.
12-vuotiaassa Michael Angarano:ssa on näyttelijänainesta, hän osaa vuorosanansa hyvin ja vaikka emme ole nähneet häntä myöhemmissä elokuvatuotannoissa voimme ihailla hänen rohkeuttaan. William on varhaiskypsä poika, joka erottautuu luokkatovereistaan ja toisenlaisissa olosuhteissa olisi varmasti seurannut akateemikko-äitinsä jalanjälkiä.
Isosiskon levykokoelma antaa Williamin musiikkiharrastukselle alkusysäyksen ja esiin nousevat sellaiset yhtyeet, kuin Beach Boys, Led Zeppelin ja Neil Young. Williamissa on terveessä määrin kunnianhimoa ja hänen sydämensä sykkii rock-musiikin tahdissa.
Toimittajana taltioi kirjoitettuun muotoon paljon heidän elämänkokemuksistaan ja filosofiastaan. William asettaa kysymykset, ja tuntuu usein saavan niihin vastaukset, niiltäkin jotka eivät oikein haluaisi kertoa. Elokuva käyttää paljon aikaa kertoakseen, mitä estradin takahuoneessa todella tapahtui. Musiikkikriitikot ovat pidetyimpiä niin kauan, kun he eivät vielä ole ottaneet asiakseen päättää yhtyeiden kohtaloista menestyksen ja tappion välillä. Kriitikko saattaa terävillä kommenteillaan hankkia paljon vihamiehiä. Kun Williamin jalanjälki maailmassa on vielä suhteellisen tuore, hän saattaa päästä vilpittömyydessään lähemmäksi totuutta.
Keikkabussin sisustus on rakennettu ajan hengen mukaiseksi muusikon työpajaksi, jossa varmaan suurimmat hittibiisit ovat syntyneet. Williamin matka vie loistokkaista bileistä ja seurapiirien kokoontumispaikoista toisiin, aivan kuin niillä pitäisi olla koko hänen elämänsä sisältö. Elokuva seuraa myös Stillwarerin rappiota kun huumeet ja alkoholi uhkaavat viedä yhä suurempaa siivua heidän vapaa-ajastaan. Elokuvan loppuratkaisua voisi kuvailla onnelliseksi, sillä katkeruutta ei näillä hahmoilla ole tarpeeksi sydämessä.
Elokuva pähkinänkuoressa
- Alkuperäinen nimi: Almost Famous
- Ohjaaja: Cameron Crowe
- Käsikirjoitus: Cameron Crowe
- Julkaisuvuosi: 2000
- Genre: draama, musikaali
- Palkinnot: 1 Oscar (Academy Award), 2 Golden Globes, 1 BAFTA
- Näyttelijät: Billy Crudup, Patrick Fugit, Kate Hudson, Frances McDormand, Philip Seymour Hoffman